Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Vuoden 2017 kirjasaalis

Luin vuoden 2017 aikana 39 kirjaa. Niistä 15 oli tietokirjoja ja 24 romaaneja. Kirjoista 28 oli miesten kirjoittamia ja 11 naisten, prosentteina aika lähelle 70/30. Romaaneissa jako miesten ja naisten välillä meni 16 - 8 (66,6/33,3%), mutta tietokirjoissa 12 - 3 (80/20%). Näemmä en pahemmin tartu naisten kirjoittamiin tietokirjoihin. Luin selvästi enemmän kuin aikaisempina vuosina. Vuonna 2016 luin 19 kirjaa ja 2015 20 kirjaa. Osin tämä oli ihan tietoinen päätös: vähensin tarkoituksella blogien ja somen parissa vietettyä aikaa ja priorisoin kirjoja. Osin ero johtuu siitä, että edellisvuosina luin ainakin yhden TOSI pitkän kirjan (2016 Raamattu, 2015 Worm, joka on n. 5000-sivuinen netissä julkaistu mammutti). Tänä vuonna en lukenut mitään sellaista. Luin itse asiassa aika paljon lyhyitä kirjoja.  Lyhyin oli Kai Ashante Wilsonin pienoisromaani Taste of Honey, vain 136 sivua; vähän siinä rajoilla, voiko sitä laskea "kirjaksi". Kuudessa muussakin kirjassa oli alle 200 siv

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version

Dervish House (Ian McDonald)

McDonaldin tuotannon ytimessä ovat suht-lähitulevaisuuteen sijoittuvat romaanit, jotka eivät sijoitu länsimaihin. River of Gods sijoittui Intiaan ja oli loistava. Brasyl puolestaan ei ollut kovin ihmeellinen. Dervish House kertoo tarinaa 2020-luvun Turkista, tarkemmin sanottuna Istanbulista, kaupunkien kuningattaresta. Lähitulevaisuus-scifi on pahuksen vaikea laji. Dervish House julkaistiin 2011. Silloin tuntui varmaan ihan uskottavalta, että 2020-luvulla Turkki liittyy EU:hun. Kävikin sitten vähän toisella tavalla. Turkki vaikuttaa valinneet autoritaarisen tien, eikä enää edes tosissaan pyri Euroopan Unioniin. Dervish House pitääkin lukea paitsi lähitulevaisuusvisiona, myös kontrafaktuaalisena "entä jos..?"-teoksena. Entä jos Turkki olisikin jatkanut demokraattisen oikeusvaltion tiellä? Millainen se sitten voisi olla vuonna 2027? McDonald kuvaa maata, joka on Euroopan ja Aasian rajalla niin fyysisesti kuin henkisesti. Useampi päähenkilö käyttää ilmaisua "hui

Uskontoa ateisteille (Alain de Botton)

Uskontoja on helppo kritisoida, koska niissä tuntuu olevan yksi aika perustavanlaatuinen ongelma: ne perustuvat väitteisiin, jotka eivät tunnu olevan totta. Jumalan olemassaoloa tai -olemattomuutta ei tietenkään voi suoranaisesti todistaa, mutta kun tätä maailmaa katsoo, niin kyllä se muistuttaa vahvasti enemmän sellaista maailmaa, joka kukaan ei ole suunnitellut millään tavalla. Mutta toisaalta Jumalan olemassaoloon tai -olemattomuuteen keskittyminen missaa uskontojen koko idean. Nykypäivänä aika monet tuntuvat kuvittelevan, että pyhien kirjoitusten sananmukainen tulkinta olisi jotenkin olennaista uskonnon harjoittamisessa, mutta jos yhtään tuntee uskontotiedettä tai historiaa, niin tietää, ettei käytännössä ikinä uskontoja ole harjoitettu näin. Ylivoimaisesti suurin osa uskonnollisista ihmisistä kautta historian on tiennyt vain hyvin hatarasti, mitä siellä pyhässä kirjassa oikeastaan sanotaan - eikä siitä ole ollut niin väliäkään. Uskonnot ovat ennen kaikkea yhteisöjen rakenn

Näkymättömät planeetat (Hannu Rajaniemi)

Hannu Rajaniemi on Suomen scifi-julkkis. Kvanttivaras-trilogia on laajasti kehuttu. Ei siis ole ihme, että hänen novellituotantonsakin kerätään koviin kansiin. Kirjan novellit voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 1) Kvanttivaras-maailmaan tai vastaavaan post-ihmisaikaan sijoittuvia tarinoita. Nämä olivat aika hyviä, mutta niitä oli aika vähän. 2) Muita selvästi scifi-osastolle meneviä novelleja. Sanotaan kokonaisarvioksi "ei huonoja". 3) Suomalaiseen mytologiaan pohjautuvaa urbaania fantasiaa. Nämä olivat... vähemmän hyviä. 4) Muuta urbaania fantasiaa / uuskummaa / kauhua. Ne olivat aika heikkoja esityksiä. Novellien lisäksi kirjassa oli lopussa myös lyhyempiä tarinanpätkiä: Twitter-mininovelleja ja satasanaisia raapaleita. Nämä olivat varsin turhia ja olisi voinut jättää painamatta. On aina pettymys, kun kirjan lopussa on selvästi täytteeksi tarkoitettua heikompaa materiaalia. Ihan kuin kustannustoimittajat eivät olisi kuulleet peak/end-säännöstä: j

Puhujasta (Cicero)

On jotenkin hämmentävää tarttua 2000 vuotta vanhaan kirjaan. Onhan sitä monesti lukenut kirjoja, joiden tekijät ovat kuolleet jo aikapäiviä sitten, mutta silti. Se, että kirjoittaja on kuollut sata vuotta sitten on yksi juttu; se että hän on kuollut ennen ajanlaskun alkua on toinen. Ja erityisen oudolta tuntuu, kun kirja on ihan ymmärrettävä, jopa nautittava. Kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli omituisen moderni. Olen lukenut sumerien ja babylonialaisten kirjoituksia, mutta ne ovat ihan vieraita kulttuureita. Gilgameshiä pystyy lukemaan, mutta sen logiikka on monesti aika outoa: kuin lukisi jonkun unipäiväkirjaa. Asioita vain... tapahtuu, ilman kunnollista draaman kaarta. Sama juttu Vanhassa testamentissa, joitain poikkeuksia lukuunottamatta (esim. Esterin kirja). Mutta Platonin tekstit ovat hyvää stuffia. Sofokleen tragedioita lukee ilokseen. Ja Ciceron puhujanopas tuntuu sekin ihan lukemisen arvoiselta. Äkisti ollaankin ajatusmaailmassa, joka tuntuu ihan selkeältä. Eikä kys

Light (M. John Harrison)

On harvinaista, että melkein vihaan romaania ensimmäisen sadan sivun ajan ja lopuksi päädynkin pitämään kirjasta aika lailla. Light onnistuu tässä tempussa. Lightissa on kolme eri tarinalinjaa. Yksi sijoittuu nykyaikaan ja sen päähenkilönä on fyysikko, joka on juuri tekemässä teoreettisen läpimurron. Toinen ja kolmas sijoittuvat 2400-luvulle: niissä päähenkilöinä ovat avaruusaluksen pilotti ja epäonninen ex-seikkailija. 2400-luvun tarinat liikkuvat Kefahuchi Tractin lähistöllä: se on singulariteetti ilman tapahtumahorisonttia, piste jossa normaalit luonnonlait lakkaavat toimimasta. Kefahuchi on houkuttanut tutkijoita lukemattomista sivilisaatioita kautta galaksin historian, joten sen lähistöllä on miljoonia vuosia vanhoja observatorioita ja sen sellaista kamaa. Monet näistä menneistä jäänteistä sisältävät rahanarvoista teknologiaa, joten Kefahuchin ympäristö houkuttelee erilaisia seikkailijoita ja aarteenetsijöitä. Miksi yksi tarinoista sijoittuu eri aikaan kuin kaksi muuta

Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari)

Kirja alkaa kiertelemättä. Harari perustelee nopeasti, kuinka ihmiskunta on käytännössä jo voittanut vanhat tuomiopäivän ratsastajat: sodan, nälänhädän ja taudit. Vaikka kaikkia kolmea on vieläkin olemassa, ovat ne nykyisin aivan mitättömässä asemassa. Länsimaissa tämä on helppo havaita, mutta myös kehitysmaissa on asiat paljon paremmin kuin koskaan ennen. Kun minä olin pieni enkä halunnut syödä jotain ruokaa, muistutti äiti minua Etiopian nälkäänäkevistä lapsista. Nykyvanhemmilla on vaikeampaa: Biafran tai Etiopian kaltaisia nälkäkatastrofeja ei enää oikein ole. Syyriaa ja Jemeniä lukuunottamatta on vaikea keksiä maita, joissa käytäisiin laajamittaista sotaa. Ja vaikka malaria tappaa edelleen, on sillä joka vuosi vähemmän uhreja. Maailma muuttuu koko ajan paremmaksi.  Siksi Harari sanookin, että seuraavaksi käännämme huomiomme uusia haasteita kohti. Emme enää tyydy vain poistamaan sairauksia, vaan jossain vaiheessa pyrimme poistamaan kuoleman kokonaan. Parannamme ihmisiä muu

Kil'n People (David Brin)

Aika ajoin eteen tulee päiviä, jolloin pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Sellaisina hetkinä tulee toivoneeksi, että joku keksisi ihmiskopiokoneen: voisi lähettää kopionsa tekemään tylsemmät hommat ja mennä itse nauttimaan hauskemmista asioista. Tämä on Kil'n Peoplen high concept. Kirjan nimessä mainittu kil'n on ihmiskopiokone. Sillä voi ottaa itsestään kopion, jolla on kaikki samat muistot ja ajatukset kuin alkuperäiselläkin. Kopiot eivät kuitenkaan ole täydellisiä: ne on rakennettu pseudolihasta, joka kestää vain vuorokauden ajan ja sitten hajoaa. Jos kopio ehtii takaisin kotiin ennen hajoamistaan, niin sen päivän aikana kertyneet muistot voidaan ladata alkuperäisen päähän, jolloin kopiokin saa "kuolemanjälkeisen elämän". Koko yhteiskunta on luonnollisesti mennyt täysin uusiksi ihmiskopioiden myötä. Ihmiset ottavat aamulla itsestään kopiot, jotka menevät töihin päivän ajaksi. Koska kopiot ovat kuitenkin kertakäyttöisiä, ei niiden hyvinvoinnista t

Yhdessä oppiminen (Martti Hellström, Peter Johnson, Asko Leppilampi ja Pasi Sahlberg)

Neljä koulutusalan kovaa nimeä, joten tältä kirjalta on varmaan lupa odottaa paljon. Yhdessä oppiminen käy läpi yhteistoiminnallisen oppimisen eri muotoja. Ja lisäksi siinä puhutaan koululaitoksen historiasta, koulun johtamisesta, sivistystoimen koordinoimisesta ja koulutuspolitiikasta. Aika paletti. Tämä on se haittapuoli, kun laitetaan neljä kokenutta kirjoittajaa tekemään samaa kirjaa: jokaisella on oma suosikkiaihe, joka täytyy mahduttaa mukaan kansien väliin. Siksi tässä kirjassa on väistämättä aika paljon osia, jotka eivät kosketa lukijaa, oli lukija sitten kuka tahansa. Jos olet sivistystoimen johdossa, et tarvitse käytännön ohjeita yhteistoiminnallisen tunnin pitämiseksi. Jos taas olet luokanopettaja, et tarvitse ideoita rehtorien kokouksia varten. Ja niin edespäin. Tämä yrittää tarjota jotain kaikille, minkä takia se ei ole kenellekään täysin sopiva. Kirjassa on kuitenkin kantava teema, jopa missio: kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koulu on tuuliajolla. Hankkeit

'Mancer-trilogia: Flex, Flux, Fix (Ferrett Steinmetz)

'Mancer-trilogia on urbaania fantasiaa. Sen maailmassa taikuutta on olemassa, mutta taikuutta ei opiskella Harry Potter-tyyliin, vaan se syntyy pakkomielteisestä intohimosta. Jos joku rakastaa vaikka videopelejä yli kaiken, hän voi saada aikaan sen, että maailma hänen ympärillään alkaa toimia videopelien logiikalla. Mutta taikuudella on hintansa: normaalien luonnonlakien rikkominen aiheuttaa taikurille pläjäyksen huonoa onnea. Siksi taikureilla tai heidän läheisillään ei yleisesti ottaen mene kovin hyvin. Päähenkilö Paul Tsabo on byrokratiamantikko: hän uskoo paperitöiden voimaan niin palavasti, että hän voi muokata käytännössä mitä tahansa arkistoja maailmassa tahtonsa mukaan. Tästä on paljon hyötyä, kun pakoilee lakia. Ja lakia täytyy pakoilla, sillä taikuus on vaarallista ja siksi kiellettyä.  Paul rakastaa byrokratiaa, ja kirjoissa on aina toisinaan mahtavia ylistyslauluja byrokratian autuaaksitekevyydelle. Niistä tulee mieleen aiemmin arvioimani Oikeudellinen vast

Righteous Mind: Why Good People Are Divided By Politics And Religion (Jonathan Haidt)

I. Haluan ostaa tätä kirjaa tusinoittain ja lahjoittaa jokaiselle tuntemalleni ihmiselle. Haidtin teos selittää, miksi yhteiskuntamme on niin polarisoitunut ja pyrkii lisäämään ymmärrystä eri ideologioiden välille.  Moraalipsykologiassa on usein ajateltu, että moraalin pohjana on haitan aiheuttaminen tai poistaminen: toisten ihmisten (tai eläinten) satuttaminen on väärin/pahaa ja huolenpito taas toisista on oikein/hyvää. Haidt ei kuitenkaan pitänyt tätä tyydyttävänä vastauksena. Hän törmäsi erilaisiin asioihin, joita ihmiset pitivät väärinä, vaikka niissä ei vahingoitettu ketään: esimerkiksi vessanpöntön puhdistaminen Suomen lipulla, onnettomuudessa kuolleen lemmikkikoiran syöminen, sisarusten välinen turvaseksi tai oma suosikkini: "mies ostaa joka viikko kaupasta broilerin. Hän vie sen kotiinsa ja tyydyttää sen avulla itsensä seksuaalisesti. Jälkeenpäin hän paistaa ja syö sen." Pelkkä vahingonteon välttäminen ei siis riitä moraalin pohjaksi. Haidtin mukaan i

Kuvitellut yhteisöt (Benedict Anderson)

Andersonin klassikkoteos käy läpi nationalismin syntyä ja kehitystä. Kirjan ytimessä on kansallisvaltion kuviteltu olemus: se ei ole luonnollinen yhteisö, vaan se syntyy vain aktiivisen kuvittelun kautta. Kansakunta on yksikkö, jota ei olisi olemassa itsestään - sellainen luodaan. Ja kun se on luotu, sitä täytyy pitää yllä jatkuvan unohtamisen ja muistamisen avulla. Siten opimme koulussa, että 30-vuotisessa sodassa taisteli "suomalaisia" hakkapeliittoja, vaikka mitään "Suomea" ei totisesti ollut 1600-luvulla olemassa. Ja unohdamme, että merkittävä osa nyky-Suomen alueesta oli Venäjän osa jo ennen vuotta 1809, eikä niiden alueiden siirtyminen osaksi suuriruhtinaskuntaa ollut täysin tuskatonta. Anderson puhuu paljon virkamiesten merkityksestä kansakunnan synnylle. Tässä hän käyttää esimerkkinään Etelä-Amerikkaa. Usein unohdetaan, että Amerikkojen kansakunnat syntyivät aikaisemmin kuin Euroopan. Kun Euroopassa oli vielä Itävalta-Unkareita ja Venäjän keisari

Unsong (Scott Alexander)

Ja nyt, jotain aivan muuta.  Minun on vähän vaikea keksiä, mistä tämän kirjan referoinnin aloittaisi, joten parempi vain suoraan käydä idean kimppuun: 1968 Apollo 8 lähti matkaan kiertääkseen Kuun, mutta sen sijaan se rysähtikin kristallikehään, joka ympäröi maailmaa. Törmäys aiheutti säröjä taivaaseen. Tämän takia arkkienkeli Urielin kellokoneisto häiriytyi, jolloin enkelit ja demonit lakkasivat olemasta vain symboleja ja palasivat aktiivisiksi toimijoiksi. Lisäksi Jumalan nimet saivat taas voimaa, jolloin niiden lausuminen sai aikaan taikuutta.  Päähenkilö Aaron Smith-Teller on kabbalisti, joka vahingossa löytää erittäin merkittävän Jumalan Nimen, haluaa käyttää sitä taistellakseen Helvettiä vastaan ja selvittääkseen pahuuden ongelman, mutta erinäiset sattumukset tulevat hänen tielleen. Ne eivät ole sattumia, koska mikään ei ikinä ole sattumaa. Ja mainitsinko jo puujalkavitsit valaista? Tässä kirjassa on tosi paljon raamatullisia sanaleikkejä valaista. Tai ehkä olisi pit

Vastaus on Intia (Tommi Nieminen)

Intiasta kuulee yllättävän vähän, vaikka se on niin jättimäinen maa. Tätä puutetta käy korjaamaan Tommi Nieminen, Hesarin toimittaja, joka oli Intiassa kirjeenvaihtajana. Kirjasta huomaa heti, että sen kirjoittaja on toimittaja. Kirjan luvut ovat käytännössä pidennettyjä artikkeleita. Tämä on yleisesti ottaen hyvä asia, koska toimittajat osaavat yleensä kirjoittaa viihdyttävästi. Välillä se kuitenkin johtaa tarpeettomaan kuvailuun tyyliin "tapasin Rajulin joen rannalla aamulla, hänen tummissa hiuksissaan oli hiukan harmaata mutta hänen silmänsä olivat eloisat kuin nuorella pojalla" jne jne. Human interest -juttuja on myös enemmän kuin olisi oikeastaan tarvittu. Mutta toimittajat osaavat kertoa myös sellaisia yksityiskohtia, joiden ansiosta kirjan sisällön muistaa paremmin. Esimerkiksi jossain keskellä viidakkoa on temppeli, jossa työskentelee ja asuu yksi tyyppi. Intian laki sanoo, ettei äänestyspaikalle saa olla matkaa yli kahta kilsaa, joten joka vaalien alla tätä

Ninefox Gambit (Yoon Ha Lee)

Kaukaisessa tulevaisuudessa avaruutta hallitsee Heksarkia. Heidän valtansa taustalla on Korkea kalenteri: jossain vaiheessa matemaatikot tajusivat, että mikäli ihmiset seuraavat juuri oikeanlaista aika- ja mittajärjestelmää sekä siihen liittyvää sosiaalista rakennetta, niin on mahdollista ottaa käyttöön "eksoottisia efektejä" (=taikuutta). Koska Heksarkia on riippuvainen kalenteristaan, on heidän suurin uhkansa kerettiläiset, jotka seuraavat muita kalentereita ja näin ollen rapauttavat Korkean kalenterin toimintaa. Päähenkilö on sotilaskastiin kuuluva kapteeni, joka yllättäen joutuu yhdessä hullun kenraalin haamun kanssa valtaamaan tärkeää avaruusasemaa takaisin kerettiläisiltä. Tässä hommassa kapteeni saa huomata, että sotilasoperaatiota johtaessa täytyy tehdä todella kipeitä päätöksiä - jotka tuntuvat vielä kipeämmiltä, kun ei ole ihan varma, onko itse varmasti hyvisten puolella. Ja mainitsinko jo hullun haamun pelaavan koko ajan mielipelejä kapteenin kanssa? Sekään

Himosavottaaja

Himoshoppaajan salaiset unelmat on Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan ensimmäinen kirja vuodelta 2000. Siitä on tehty elokuva vuonna 2009. Himoshoppaaja-sarja on tällä hetkellä jo kahdeksan kirjan mittainen.  Himoshoppaajan salaiset unelmat kuuluu chick lit -genreen, ja oli ainakin minulle ensiksi mieleen tuleva esimerkki genrestä. Vaikka Bridget Jonesin päiväkirja onkin sinänsä tunnetumpi ja varhaisempi, tuntuu Himoshoppaaja edustavan chick litiä vielä paremmin. En ole lukenut aiemmin chick litiä lainkaan. Olen toki nähnyt Bridget Jones -leffan ja olen kuullut genren konventioista kulttuurisen osmoosin myötä, mutta itse kirjoihin en ole tutustunut. Näinollen tämän minisavotan myötä sukellan ihan uuteen maailmaan. Himoshoppaajan salaisissa unelmissa on noin 350 sivua ja 24 lukua. ---- 1. luku Himoshoppaajan salaiset unelmat alkaa kolmella viestillä luottokorttiyhtiöltä, joissa vaaditaan maksun suorittamista mahdollisimman pian. Seuraavat viisi sivua päähe