Uskontoja on helppo kritisoida, koska niissä tuntuu olevan yksi aika perustavanlaatuinen ongelma: ne perustuvat väitteisiin, jotka eivät tunnu olevan totta. Jumalan olemassaoloa tai -olemattomuutta ei tietenkään voi suoranaisesti todistaa, mutta kun tätä maailmaa katsoo, niin kyllä se muistuttaa vahvasti enemmän sellaista maailmaa, joka kukaan ei ole suunnitellut millään tavalla.
Mutta toisaalta Jumalan olemassaoloon tai -olemattomuuteen keskittyminen missaa uskontojen koko idean. Nykypäivänä aika monet tuntuvat kuvittelevan, että pyhien kirjoitusten sananmukainen tulkinta olisi jotenkin olennaista uskonnon harjoittamisessa, mutta jos yhtään tuntee uskontotiedettä tai historiaa, niin tietää, ettei käytännössä ikinä uskontoja ole harjoitettu näin. Ylivoimaisesti suurin osa uskonnollisista ihmisistä kautta historian on tiennyt vain hyvin hatarasti, mitä siellä pyhässä kirjassa oikeastaan sanotaan - eikä siitä ole ollut niin väliäkään. Uskonnot ovat ennen kaikkea yhteisöjen rakennusaine. Jos yhteisö toimii, on uskonto tehnyt tehtävänsä.
Alain de Botton on huomannut saman asian kuin monet muutkin: meidän nykymaailmamme on monessa suhteessa tosi jees, mutta samalla tuntuu kuin olisimme menettäneen jotain aika tärkeää. Meitä kaupungistuneita nykyihmisiä vaivaa yhteisöllisyyden puute (atomismi), merkityksettömyyden tunne (anomie) ja jonkinlainen ihanteettomuus. De Botton toteaa, että entisaikaan uskonnot pystyivät tarjoamaan ihmisille kaikkea hyödyllistä, joten voisimme ehkä ottaa uskontojen metodeista mallia, mikäli haluamme korjata yhteiskuntaamme paremmaksi.
Ensinnäkin meiltä puuttuu messun kaltainen tilaisuus, jossa ihmiset voisivat kokoontua yhteen naapureittensa kanssa hyvin matalalla kynnyksellä. Messussa ihmiset laulavat ja messuavat yhdessä, ja kuten tiedämme, yhtäaikainen toiminta luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koska messussa on niin selkeä käsikirjoitus, ei siellä täydy stressata, keksiikö mitään sanomista tms. Kaikki vain seuraavat kaavaa, ja kaikilla on hyvä mieli.
Toiseksi tarvitsemme rituaaleja. Tärkeimmät näistä ovat isoja siirtymäriittejä, kuten aikuistumisjuhla tai hääjuhla. Nämä riitit tuntuvat merkityksellisemmiltä, jos niitä ei vain kivan spontaanisti keksitä sitä juhlaa varten, vaan jos ne perustuvat vuosisataiseen perinteeseen. Eivätkä siirtymäriitit ole ainoita tarpeellisia rituaaleja. Tarvitsemme pieniä toistuvia rituaaleja, jotka rikkovat arjen monotonian ja muistuttavat meitä suuntaamaan ajatuksemme myös itsemme ulkopuolelle.
Kolmanneksi tarvitsisimme moraalista ohjausta. Liberaali yhteiskunta kieltää meitä satuttamasta muita, mutta se ei määrää meitä olemaan kilttejä tai mukavia. Uskonnot tarjoavat paitsi moraalisia ohjeita, myös esikuvia: pyhimykset muistuttavat esimerkillään, miten todella hyvä ihminen toimisi. Samaan liittyy myös koulutus: nykyisin varsinkin korkeampi koulutus keskittyy vain jakamaan tietoa, mutta ei opeta viisautta. Viisaan ja hyvän elämän opetukset vaatisivat jatkuvaa toistoa, rukousta viidesti päivässä tai vastaavaa.
Neljänneksi me tarvitsemme anteeksiantoa ja hellyyttä. Jokaiselle tulee hetkiä, että maailma tuntuu liian raskaalta. Yleensä silloin etsimme lohtua rakkailtamme tai ystäviltämme. Mutta aina tämä ei ole mahdollista. Voi olla, että häpeä ja syyllisyys on kasvanut niin isoksi, ettei kenellekään tutulle voi puhua niistä. Voi olla, ettei löydä oikeita sanoja, ja aina kun yrittää kertoa ongelmistaan ystävilleen, päätyykin vain pahentamaan oloaan, koska kukaan ei ymmärrä. Voi olla, että kaverit ovat huonoja kuuntelijoita. Tällöin olisi hyvä, jos olisi Pyhä Maria, jonka ääreen kääntyä. Joku pyhättö, jossa voisi vain antaa kaiken tuskan tulla ulos ja luottaa siihen, että vastaanottaja on äärettömän kärsivällinen eikä tuomitse ketään.
Viidenneksi me tarvitsemme pessimismiä. Tämä on ehkä vähän yllättävä väite, mutta de Botton vakuuttelee, että suuri osa nykymaailman ongelmista johtuu perustettomasta toiveikkuudesta ja optimismista. Odotamme avioelämän olevan puhdasta rakkaudentäyttämää onnea ja petymme, kun kumppani ei olekaan täydellinen. Odotamme, että meistä voi tulla rokkistara-startup-yrittäjiä, ja sitten masennumme, kun olemmekin vain opinto-ohjaajia. Uskonnollinen ajattelu suuntaa optimismin hengellisiin asioihin: voimme kaikki saavuttaa Buddha-luonnon/paratiisin. Sitä vastoin maallisiin asioihin uskonnot suhtautuvat aika pessimistisesti: elämä on kärsimystä, olemme kaikki syntisiä jne. Tämä vaikuttaisi olevan terveempi tapa suhtautua elämään.
De Botton aina ehdottaa jokaiseen kohtaan keksimäänsä sekulaaria ideaa (esim. messun sijaan "Agape-ravintola", jossa ihmiset voisivat syödä tuntemattomien kanssa), mutta nämä ovat yleensä aika heikkoja ideoita. Lisäksi tuntuu siltä, että de Botton haluaa epätoivoisesti keksiä pyörää uudestaan. Hän luettelee syitä, miksi seurakunnat ovat tosi hyviä juttuja ja keksii sitten uuden version seurakunnista. Mutta ainakin minulle tuli mieleen kysyä, miksei de Botton yksinkertaisesti... liity seurakuntaan? Ne ovat jo olemassa. Infrastruktuuri on jo paikallaan. Sekulaaria kirkkoa ovat monet yrittäneet pystyttää, ja aina se on epäonnistunut surkeasti. Ehkä olisi vain aika myöntää, että on helpompi liittyä oikeisiin kirkkoihin ja yrittää sisäpuolelta muuttaa niitä sekulaarimpaan suuntaan. Voisi väittää, että esim. Suomen ev.-lut.-kirkolle on käynyt juuri näin.
Kirja on kirjoitettu sujuvan esseetyylisesti. Yhteen putkeen luettaessa esseetyylisyys käy myös rasittamaan: de Botton polemisoi liikaa ja voisi mennä aina suoremminkin aiheeseensa.
Kommentit
Lähetä kommentti