Kuivamustekala

I. Harari jatkaa Homo Deuksesta tutulla tyylillään. Hän kommentoi ajankohtaisia kysymyksiä, mutta ottaa useimpiin kysymyksiin suhteellisen pessimistisen asenteen. Hän ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja, joka valittaa kaikesta tai haikailee menneisyyteen, vaan hän osaa olla suhteellisen pirteä pessimismissään. Kirja alkaa käsittelemällä liberaalin demokratian kriisiä ja teknologian vaikutusta ihmisiin ja yhteiskuntiin. Harari jäljittää kriisin syyksi merkityksen ja ideaalin puutteen. Aikaisemmin laajoista, koko maailmaa selittävistä ideologioista ei ollut pulaa. Vuonna 1938 oli kolme globaalia tarinaa: fasistinen, kommunistinen ja liberalistinen. Vuonna 1968 jäljellä oli enää kaksi, kun fasismi oli poistunut valikoimasta, 1998 jäljellä oli enää yksi, mutta 2018 ei yhtään - liberalismikin on menettänyt tenhonsa, kuten Brexit, Orban ja Trump ovat osoittaneet. Meillä ei enää ole kunnon ihannetta jäljellä, minkä takia opportunistinen populismi saa jalansijaa. Tämä on ihan hyvä analyy

I. Timo Saloviita on ärsyttävä tyyppi. Koulukeskusteluja seuranneet ihmiset ovat väistämättä törmänneet hänen melko provosoiviin mielipidekirjoituksiinsa, jossa hän vähintään epäsuorasti päätyy väistämättä syyttämään opettajia huonoiksi ja/tai epäpäteviksi, mikäli he eivät pärjää erityisen tuen oppilaiden kanssa. Vielä ärsyttävämmäksi Saloviidan tekee se, että hänen kirjansa ovat niin järkeviä. Vaikka kuinka yritin, en löytänyt Meidän koulusta melkein mitään, jonka kanssa olisin suuresti eri mieltä.  Meidän koulussa useat eri kirjoittajat kertovat artikkeleissaan tapoja parantaa koulun työrauhaa ja luoda hyvää ilmapiiriä. Se on jaettu kolmeen osaan: yhteinen koulupäivä, miten hallita ristiriitoja ja osallistuminen koulussa. Ensimmäinen osa on lähes kokonaan Saloviidan artikkeleita, ja siinä hän esittelee ryhmätöiden, aamupiirien ja samanaikaisopetuksen mahdollisuuksia koulun parantamiseen. Saloviita on hyvä kirjoittaja, ja hän osaa esitellä ajatuksensa innostavasti. Hän osaa m

Jos ei ole ikinä perehtynyt positiivisen pedagogiikan kovinkaan syvällisesti, on tämä kirja varmasti ihan hyvä alustus. Minulle vain kaikki asiat olivat jo enemmän tai vähemmän tuttuja, joten en saanut kirjasta paljoakaan irti. Asiaa ei auttanut sekään, että kirjassa oli niin vahva luokanopettajan näkökulma. Leskisenoja mainitsee usean otteeseen, kuinka hän on itse juuri ennen kirjan kirjoittamista tutkinut positiivista pedagogiikkaa vuoden ajan ja innostunut siitä paljon. Oma innostus ei kuitenkaan aina muutu innostavasti tekstiksi, ja välillä kirjoittajan hehkutus omasta innostaan vain tylsistyttää. Joo, olet täpinöissäsi aiheesta, kiva juttu sinulle. Voitaisiinko nyt jatkaa itse aiheen käsittelyä? Kirjan nimi on "työkalupakki", mutta työkaluja esitellään tekstin seassa, ei selkeinä irrallisina kokonaisuuksina. Tämä on osin makuasia, mutta minusta se oli heikkous. Kirjasta on vaikea jälkikäteen löytää ne työkalut, joihin haluaisi palata. Leskisenoja pippuroi te