Andersonin klassikkoteos käy läpi nationalismin syntyä ja kehitystä. Kirjan ytimessä on kansallisvaltion kuviteltu olemus: se ei ole luonnollinen yhteisö, vaan se syntyy vain aktiivisen kuvittelun kautta. Kansakunta on yksikkö, jota ei olisi olemassa itsestään - sellainen luodaan.
Ja kun se on luotu, sitä täytyy pitää yllä jatkuvan unohtamisen ja muistamisen avulla. Siten opimme koulussa, että 30-vuotisessa sodassa taisteli "suomalaisia" hakkapeliittoja, vaikka mitään "Suomea" ei totisesti ollut 1600-luvulla olemassa. Ja unohdamme, että merkittävä osa nyky-Suomen alueesta oli Venäjän osa jo ennen vuotta 1809, eikä niiden alueiden siirtyminen osaksi suuriruhtinaskuntaa ollut täysin tuskatonta.
Anderson puhuu paljon virkamiesten merkityksestä kansakunnan synnylle. Tässä hän käyttää esimerkkinään Etelä-Amerikkaa. Usein unohdetaan, että Amerikkojen kansakunnat syntyivät aikaisemmin kuin Euroopan. Kun Euroopassa oli vielä Itävalta-Unkareita ja Venäjän keisarikuntia, oli Etelä-Amerikassa jo Boliviat ja Argentiinat. Olen itse ihmetellyt monesti, miksi Etelä-ja Väli-Amerikkaan syntyi niin monta valtiota, kun englanninkielisessä Pohjois-Amerikassa niitä on vain kaksi. Andersonin mukaan selityksenä on virkamiehistön kierto.
Kun virkamiehet kiertävät eri puolilla maata, he alkavat tuntea olevansa yhtenäistä porukkaa, "meitä", jotka palvelevat... niin, mitä? Euroopassa virkamiehet saattoivat ajatella palvelevansa keisaria tai kuningasta, mutta entä Kolumbiassa? Virkamiehet eivät siirtyneet siirtomaista emämaahan, eivät edes eri hallinnollisten alueiden välillä - ja siksi Kolumbian virkamiehet alkoivat kokea itsensä erilliseksi porukaksi toisaalta Espanjasta, mutta myös Perusta, Chilestä jne. Ja tämän prosessin myötä eri hallinnollisista alueista Etelä- ja Väli-Amerikassa syntyi erillisiä kansakuntia.
Virkamiehet eivät tietenkään luoneet kansakuntia yksin. Toinen tärkeä ammattikunta oli journalistit. Eri alueilla oli eri lehdet. Kun Buenos Airesin lehdet kertoivat lähinnä Argentiinan tapahtumista, se alkoi luoda käsitystä, että tämän lehden lukijat ovat jollain tavalla samaa porukkaa kuin muut Argentiinan hallintoaluella asuvat ihmiset - ja eri porukkaa kuin vaikka Montevideossa asuvat. Ei niistä montevideolaisista ikinä kirjoiteta "meidän" lehdissä.
Kun kansakunta on sitten alkanut syntyä, sitä voidaan rakentaa vielä tietoisemmin. Maamme kirja on tietysti meikäläinen esimerkki par excellence, mutta myös erilaiset kartantekoprojektit (ja maantiedon opettaminen kouluissa!) ovat tapa luoda ymmärrystä siitä, että TÄMÄ alue on erilainen kuin TUO alue, koska tämä on "meidän" alueemme.
Kirjan paras ominaisuus (itse teesin lisäksi) on Andersonin tausta Kaakkois-Aasian tutkijana. Melkein kaikki kirjan esimerkit ovat siksi luokkaa "Rama V:n valtakaudella Bangkokiin perustettiin erityinen kartoituskoulu ja prinssi Damrong Rajanuphab teki maantiedosta pakolliseen oppiaineen oppikoulujen alaluokilla". Se oli häkellyttävää: olen niin tottunut Eurooppa-keskeisyyteen, etten osannut totisesti odottaa jatkuvia viittauksia Indonesian ja Thaimaan historiaan. Mutta alkušokin jäljeen se teki kirjasta hyvin mieleenpainuvan.
Kuvitellut yhteisöt ei ole mikään kaikkein kevyin opus, vaikka ei mainittavan raskaskaan. Se on paikoitellen kirjoitettu vähän puisevasti ja se jää välillä junnaamaan paikalleen. Tämä on aika selvästi tutkijan eikä toimittajan kirjoittama kirja.
Yhteenvetona: Kirja on ansainnut klassikon asemansa. Hyvää lukemista yhteiskuntahistoriasta kiinnostuneille.
Kommentit
Lähetä kommentti