Kirja alkaa kiertelemättä. Harari perustelee nopeasti, kuinka ihmiskunta on käytännössä jo voittanut vanhat tuomiopäivän ratsastajat: sodan, nälänhädän ja taudit. Vaikka kaikkia kolmea on vieläkin olemassa, ovat ne nykyisin aivan mitättömässä asemassa. Länsimaissa tämä on helppo havaita, mutta myös kehitysmaissa on asiat paljon paremmin kuin koskaan ennen. Kun minä olin pieni enkä halunnut syödä jotain ruokaa, muistutti äiti minua Etiopian nälkäänäkevistä lapsista. Nykyvanhemmilla on vaikeampaa: Biafran tai Etiopian kaltaisia nälkäkatastrofeja ei enää oikein ole. Syyriaa ja Jemeniä lukuunottamatta on vaikea keksiä maita, joissa käytäisiin laajamittaista sotaa. Ja vaikka malaria tappaa edelleen, on sillä joka vuosi vähemmän uhreja. Maailma muuttuu koko ajan paremmaksi.
Siksi Harari sanookin, että seuraavaksi käännämme huomiomme uusia haasteita kohti. Emme enää tyydy vain poistamaan sairauksia, vaan jossain vaiheessa pyrimme poistamaan kuoleman kokonaan. Parannamme ihmisiä muutenkin onnellisemmiksi ja kykenevämmiksi, kunnes ihmiset eivät enää muistuta ihmisä vaan ennemminkin (antiikin) jumalia: tämä on kirjan nimen Homo Deus.
Sapiensin jätin kesken, koska se tuntui kiinnostavan alun jälkeen toistavan liian suoraan Jared Diamondin Tykit, taudit ja terästä. Lisäksi Hararin klikkijournalistinomainen kirjoitustyyli ärsytti minua aika lailla. "Luulitko, että ihmiset ovat jotenkin erityisiä? Seuraavan luvun luettuasi et enää ole yhtä varma!" Se kävi aika nopeasti vanhaksi.
Homo Deusissa Hararin tyyli on rauhallisempi. Hän uskaltaa luottaa siihen, että aihe itsessään on tarpeeksi mielenräjäyttävä. Harari tällä kertaa viljelee tyyliä, jossa hän toteaa ykskantaan asioita, joiden hän varmasti arvaa pöyristyttävän monia lukijoitaan. Kuoleman parantaminen on lääketieteen seuraava looginen askel; olisi hyvä asia parantaa teknologian avulla ihmisten onnellisuuden tasoa; algoritmit osaavat pian ennustaa toimiamme paremmin kuin me itse; ihmisoikeusajattelu on uskonto siinä kuin muutkin uskonnot; jne. Minä olen vanha scifinörtti ja transhumanisti, joten tässä ei ollut minulle mitään uutta. Monille muille tämä kirja kuitenkin on varmaan ensimmäinen kerta, kun he törmäävät tällaisiin väitteisiin.
Harari kertaa Sapiensissa esittämiään teemoja jonkin verran, mutta kirjan varsinainen ydinidea on "organismit ovat algoritmeja". Ihmisten ja eläinten tunteet, ajatukset, vaistot: kaikki ovat algoritmeja. Tätä ajatusta hyödyntäen Harari todistelee, ettei ihminen varsinaisesti eroa toisista eläimistä (muuten kuin kyvyllään tehdä yhteistyötä isoissa ryhmissä), ettei ihmisellä ole sielua tai vapaata tahtoa eikä yhtä "minää". Meidän nykyinen yhteiskuntamme ei ole löytänyt mitään lopullista totuutta eivätkä meidän arvomme ole absoluuttisen oikeita.
Kirjan paras osuus käsittelee modernia maailmaa. Heti alussa on loistava tiivistys modernin maailman olemuksesta: "[M]oderniteetti on yllättävän yksinkertainen sopimus. Sen idea voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: ihmiset suostuvat luopumaan merkityksestä ja saavat vastineeksi valtaa." Harvinaisen hyvin tiivistetty.
Harari käyttää hyvää termiä "humanistinen vallankumous" kuvaamaan sitä ajattelun muutosta, jossa ihmiset lakkasivat etsimästä eettisten totuuksien tai merkitysten lähdettä itsensä ulkopuolelta vaan käänsivät katseensa sisäänpäin. Enää ei ollut tärkeää kysyää, mitä mieltä paavi oli asioista: tärkeämpää oli miettiä, miltä asia minusta tuntuu. Humanismi johti liberalismiin ja mutkan kautta myös kommunismiiin - ja myös fasismiin. Vaikka useimmat eivät yhdistä sanoja "fasismi" ja "humanismi" toisiinsa, Harari väittää, että myös fasismin pohja on vankasti humanismissa: sekään ei etsi auktoriteettiä mistään ihmisten ulkopuolelta, se vain nostaa jotkut ihmiset ylitse muiden. Edelleen kuitenkin ihminen on kaiken mitta.
Mutta kuinka kauan? Kirjan viimeisissä luvuissa Harari pääsee maalailemaan tulevaisuudenkuvia. Hän näkee kolme kehityslinjaa, jotka saattavat eri tavoin tuhota liberaalin maailmamme perustan:
1) Ihmiset eivät enää ole hyödyllisiä, koska tekoäly pystyy tekemään kaiken paremmin kuin yksikään ihminen. Tämä ei koske ainoastaan työllisyyttä, vaan kaikkea muutakin: tekoäly voi hakata meidät taiteessa ja tieteessä.
2) Algoritmit alkavat tuntea meidät paremmin kuin tunnemme itsemme, jolloin järjestelmät pystyvät tekemään kaikki päätökset meidän puolestamme. Facebookin algoritmi pystyy jo 300 "tykkäyksen" perusteella arvioimaan ihmisen persoonallisuuden ja toiveet tarkemmin kuin heidän aviopuolisonsa. Kun tätä kehitystä jatkaa hieman pidemmälle, mihin enää tarvitaan vaaleja? Laitetaan algoritmit vain päättämään asioista. Nehän tuntevat meidät parhaiten.
3) Osa ihmisistä kehittyy yli-ihmisiksi, Homo Deuksiksi, mutta osa ei. Ihmiskunta jakautuu täysin eriarvoisiin kasteihin.
Näiden kehityssuuntien kuvailuun Harari käyttää yllättävän vähän aikaa ja sivuja. Sen sijaan hän keskittyy vielä maalailemaan muutamaa humanismin tilalle pyrkivää ideologiaa: teknohumanismia ja dataismia.
Teknohumanismi on aika pitkälle Hararin termi transhumanismille. Siinä ihmisiä parannellaan, mutta pidetään kuitenkin inhimillisen kokemuksen merkitystä kaiken A:na ja O:na. Harari ihan oikein tunnistaa kuitenkin transhumanismin sudenkuopan: ongelmia ei tule siitä, jos ihmisistä tulee fiksumpia tai terveempi, mutta sitten ollaan hankalammassa tilanteessa, kun pystymme muokkaamaan ihmismielen haluja ja tunteita.
Hän kertoo hyvän tarinan New Scientist-lehden toimittaja Sally Ackesta, joka pääsi kokeilemaan armeijan kehittelemää keskittymiskykyä parantavaa kypärää. Sähkömagneettisten kenttien avulla kypärä stimuloi tiettyjä aivoalueita ja hiljentää toisia. Acke kokeili taistelusimulaattoria ensin ilman kypärää ja pärjäsi surkeasti: hän alkoi panikoida, kun vihollisia vain tuli ja tuli. Sitten hän sai kypärän päähänsä, eikä hän tuntenut oloaan juurikaan erilaiseksi - mutta tällä kertaa hän pysyi simulaattorissa viileän rauhallisena ja napsi kaikki virtuaaliviholliset. Hän muisteli kokemustaan: "Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että ensimmäistä kertaa elämässäni pääni lopultakin hiljeni kokonaan - - Oli aivan uusi kokemus, että aivoni eivät koko ajan epäilleet kykyjäni. "
Tällaista tilaa on vuosituhannet pyritty saavuttamaan meditaatiolla. Pian se saattaa olla teknologian avulla kenen tahansa saavutettavissa. Ja mitä muuta voimme ohjata kypärien avulla? Omia mielihalujamme, kenties? Mutta kun alamme korjata ihmismieltä, on mahdollista, että lopputuloksena muutumme epäinhimillisiksi.
Harari ehdottaa myös toisen manttelinperijän humanismille: dataismin. Siinä informaation vapaus nostetaan tärkeimmäksi arvoksi ja ihmisten ylin tarkoitus on liittyä osaksi datavirtaa. Ja jos ihmisten tilalle saadaan tehokkaampia datankäsittelyalgoritmeja, niin ihmisten on syytäkin väistyä. En ole ihan varma, mistä Harari on repäissyt tämän idean tai keksinyt, että tämä olisi jotenkin monien jo nyt kannattama aate. Olen lukenut yksittäisten tyyppien puhuvan jostain tällaisesta, mutta nyt mennään vahvasti marginaalin marginaalissa.
Kokonaisuutena ihan hyvä. Luin tämän kirjan, koska halusin päästä selville, mitkä nörttiajatukset ovat siirtymässä valtavirrankin tietoisuuteen. Jos Homo Deusta luetaan laajasti, olen varsin tyytyväinen. Tässä ei ollut juuri mitään, mistä olisin ollut vahvasti eri mieltä. Kirjan tärkein meriitti on siinä, ettei se pyri ylläpitämään status quoa: se ei kavahda esim. sanoa, ettei vapaata tahtoa ole olemassa tai että kuoleman voittaminen olisi hyvä juttu.
Liian usein tällaiset kirjat rupeavat himmailemaan. Ensin ne selittävät, kuinka olemme voittamassa kuoleman, ja sitten kysyvät viisas ilme naamallaan: "Mutta onko ihmiskunta valmis kuolemattomuuteen? Onko kuolemattomuus sittenkään hyvä asia? Ehkä olisikin parempi jatkaa samaan malliin kuin tähän asti?" Harari ei tällaiseen nössöilyyn lankea, ja siitä suuri plussa.
Kommentit
Lähetä kommentti