Siirry pääsisältöön

Kil'n People (David Brin)

Aika ajoin eteen tulee päiviä, jolloin pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Sellaisina hetkinä tulee toivoneeksi, että joku keksisi ihmiskopiokoneen: voisi lähettää kopionsa tekemään tylsemmät hommat ja mennä itse nauttimaan hauskemmista asioista.

Tämä on Kil'n Peoplen high concept. Kirjan nimessä mainittu kil'n on ihmiskopiokone. Sillä voi ottaa itsestään kopion, jolla on kaikki samat muistot ja ajatukset kuin alkuperäiselläkin. Kopiot eivät kuitenkaan ole täydellisiä: ne on rakennettu pseudolihasta, joka kestää vain vuorokauden ajan ja sitten hajoaa. Jos kopio ehtii takaisin kotiin ennen hajoamistaan, niin sen päivän aikana kertyneet muistot voidaan ladata alkuperäisen päähän, jolloin kopiokin saa "kuolemanjälkeisen elämän".

Koko yhteiskunta on luonnollisesti mennyt täysin uusiksi ihmiskopioiden myötä. Ihmiset ottavat aamulla itsestään kopiot, jotka menevät töihin päivän ajaksi. Koska kopiot ovat kuitenkin kertakäyttöisiä, ei niiden hyvinvoinnista tarvitse hirveästi välittää, joten kopioduunit voivat olla hyvinkin tylsiä tai vaarallisia. Tässä ei kuitenkaan tule Blade Runner -tyyppistä eettistä ongelmaa replikanttien hyväksikäytöstä, koska ihmiskopiot jakavat alkuperäisen persoonallisuuden ja muistot. Ihminen itse suostuu tekemään päivän ajan jotain tylsää tai vaarallista, jotta hänen alkuperäinen versionsa saisi elää lokoisemmin. Loppujen lopuksi se alkuperäinen on kuitenkin ihan sama henkilö kuin kopiokin.

Kopioiden ympärille on syntynyt myös uudet viihteenalat. Julkkikset ottavat itsestään kopioita ja vuokraavat näitä päivän ajaksi maksuhaluisten käyttöön. Mutta kuten tiedämme, viihdeala houkuttelee myös piratismiin. Nappaamalla kuuluisten ihmisten kopioita voi näistä ottaa uusia piraattikopioita, jotka eivät ole yhtä hyviä kuin alkuperäiset, mutta niillekin on markkinansa.  Kirjan päähenkilö on yksityisetsivä, joka kirjan alussa yrittää saada kiinni laittomia kopioita tehtailevaa rikollista.

Konsepti on siis oikein hyvä, ja Brin osaa kiitettävästi miettiä, miten laajasti kopioiminen vaikuttaa yhteiskuntaan. Se, että kopiot kestävät vain yhden päivän vaikuttaa osittain olevan ratkaisu, jonka avulla Brin välttää joutumasta miettimään vielä isompia yhteiskunnallisia muutoksia, joita pysyvät kopiot loisivat. Toisaalta sen ratkaisun avulla hän voi keskittyä kopioiden väliaikaisuuden luomiin kiinnostaviin ajatuksiin: jos kopion elämä on joka tapauksessa vain yhden päivän, miten se vaikuttaa kopion ajatusmaailmaan - ja koko yhteiskunnan luonteeseen? Näitä kysymyksiä ei ole hirveästi muualla pohdittu, joten se oli kiinnostavaa. 

Tällä kirjalla oli siis suuri potentiaali, mutta valitettavasti Brin ei uskalla pitää kirjan juonta tarpeeksi pienenä. Juoni alkaa paisua yhä isompiin ja isompiin mittoihin, ja pian ollaan jo aikamoisissa sfääreissä. Se on sääli, koska kirja olisi ollut kiinnostavampi simppelinä dekkaritarinana. Tällaisenaan hyvä, muttei huippu. Kolme ja puoli tähteä tai sitä luokkaa, mutta suosittelen silti scifidiggareille. Yhteiskuntakuvaus on tarpeeksi hyvää, jotta juonen heikkoudet kestää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version