Siirry pääsisältöön

'Mancer-trilogia: Flex, Flux, Fix (Ferrett Steinmetz)

'Mancer-trilogia on urbaania fantasiaa. Sen maailmassa taikuutta on olemassa, mutta taikuutta ei opiskella Harry Potter-tyyliin, vaan se syntyy pakkomielteisestä intohimosta. Jos joku rakastaa vaikka videopelejä yli kaiken, hän voi saada aikaan sen, että maailma hänen ympärillään alkaa toimia videopelien logiikalla. Mutta taikuudella on hintansa: normaalien luonnonlakien rikkominen aiheuttaa taikurille pläjäyksen huonoa onnea. Siksi taikureilla tai heidän läheisillään ei yleisesti ottaen mene kovin hyvin.

Päähenkilö Paul Tsabo on byrokratiamantikko: hän uskoo paperitöiden voimaan niin palavasti, että hän voi muokata käytännössä mitä tahansa arkistoja maailmassa tahtonsa mukaan. Tästä on paljon hyötyä, kun pakoilee lakia. Ja lakia täytyy pakoilla, sillä taikuus on vaarallista ja siksi kiellettyä. 

Paul rakastaa byrokratiaa, ja kirjoissa on aina toisinaan mahtavia ylistyslauluja byrokratian autuaaksitekevyydelle. Niistä tulee mieleen aiemmin arvioimani Oikeudellinen vastuu opetustoimessa: byrokratia on ihanaa, koska se huolehtii siitä, että maailmassa on oikeudenmukaisuutta. Ilman byrokratiaa meillä olisi vain hyvä-veli-verkostoja ja muuta mielivaltaa. Paperit pitävät ihmiset rehellisinä ja saavat koko tämän homman pyörimään.

'Mancer-trilogia on myös perhetarina, jossa päähenkilön ja hänen tyttärensä ajoittain hankalaa isä-tytär-suhdetta käsitellään eri näkökulmista kolmen kirjan ajan. Kirjojen välissä aika kuluu, joten varsinkin tyttären näkökulma muuttuu rankasti hänen siirtyessään lapsuudesta teini-ikään.

Flex-trilogia ei ole mikään täydellinen kirjasarja. Ihmissuhdekuvaukset ovat välillä tylsiä; epäilemättä hahmot olivat kirjailijalle tärkeitä, mutta ei niiden tunnesotkut jaksa loputtomiin lukijaa kiinnostaa. Varsinkin tokassa ja kolmannessa kirjassa myös juonessa oli ylimääräisiä mutkia, jotka olisi kannattanut leikata pois.  Kill your darlings.

Ja ihan liikaa pop-kulttuuriviittauksia. Voi luoja, kuinka huonosti nämä kirjat tulevat kestämään aikaa.

Yhteenvetona: hyvä konsepti, sujuvasti kirjoitettua urbaania fantasiaa, joka on samalla aika kevyttä hömppää. Lomalukemista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version