On jotenkin hämmentävää tarttua 2000 vuotta vanhaan kirjaan. Onhan sitä monesti lukenut kirjoja, joiden tekijät ovat kuolleet jo aikapäiviä sitten, mutta silti. Se, että kirjoittaja on kuollut sata vuotta sitten on yksi juttu; se että hän on kuollut ennen ajanlaskun alkua on toinen. Ja erityisen oudolta tuntuu, kun kirja on ihan ymmärrettävä, jopa nautittava.
Kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli omituisen moderni. Olen lukenut sumerien ja babylonialaisten kirjoituksia, mutta ne ovat ihan vieraita kulttuureita. Gilgameshiä pystyy lukemaan, mutta sen logiikka on monesti aika outoa: kuin lukisi jonkun unipäiväkirjaa. Asioita vain... tapahtuu, ilman kunnollista draaman kaarta. Sama juttu Vanhassa testamentissa, joitain poikkeuksia lukuunottamatta (esim. Esterin kirja).
Mutta Platonin tekstit ovat hyvää stuffia. Sofokleen tragedioita lukee ilokseen. Ja Ciceron puhujanopas tuntuu sekin ihan lukemisen arvoiselta. Äkisti ollaankin ajatusmaailmassa, joka tuntuu ihan selkeältä.
Eikä kyse ole vain siitä, että ollaan menty ajassa eteenpäin. Kirkkoisä Augustinus eli 400-luvulla, mutta hänen juttujaan on paljon hankalampi ymmärtää näin nykylukijan silmin. Keskiaikainen ajatusmaailma oli selvästi kauempana nykyisestä kuin roomalais-kreikkalainen ajatusmaailma.
Ciceron tässä kirjassa on kyse hyvästä puhujasta. Vaikka yllä ylistin kirjan luettavuutta, on paikallaan mainita, ettei tämä ole mitenkään hirveän hyvä kirja. Monissa kohdissa se jaarittelee eikä oikein etene mihinkään - ja sitten se harppoo tosi nopeasti seuraavan aiheen läpi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, enemmän tai vähemmän: toisaalta se on kiinnostavaa historiallisesta näkökulmasta, toisaalta ihan aiheensa puolesta.
Roomalaiset olivat kiinnostuneita puhetaidosta, koska heidän oikeusjärjestelmänsä perustui pitkälti puheisiin. Jos joku oli syytettynä rikoksesta tai jos kahdella ihmisillä oli kiista, jota nykyisin kutsuisimme siviilioikeudelliseksi, haettiin oikeutta Forumilta. Siellä oli kansankokous, joka päätti syyllisyydestä. Molemmat puolet värväsivät puolelleen puhujan, joka yritti taivutella väkijoukon puolelleen, jotta saisi mieluisan tuomion. Siksi Cicerokin ajattelee, että puhetaitoa tarvitsee ennen kaikkea oikeustapauksissa. Samat ohjeet pätevät kuitenkin myös esim. poliitikoille.
Mitä Cicero sitten opettaa puhetaidosta?
Cicero huomauttaa aivan oikein, että puhujaa arvostellaan aina hänen huonoimman puheensa perusteella. "Jos näyttelijä tekee kerran väärin jonkun eleen, hänestä ei heti ajatella, ettei hän osaa elehtiä, kun taas puhuja, jonka puheessa on ollut jotain huomautettavaa, saa hidasjärkisen maineen pitkäksi aikaa, ellei suorastaan ikuisiksi ajoiksi."
Kirjassa ei pahemmin anneta puhetaidon teoriaa. Cicero sanoo, että puhujaksi opitaan kahdella tavalla: ottamalla mallia hyvistä puhujista ja - kirjoittamalla. Huolellinen kirjoittaminen opettaa jäsentämään ajatuksia.
Joitain oppeja Cicero silti antaa. Todistelu, taivuttelu ja tunteisiin vaikuttaminen ovat puhujan tärkeimpiä työkaluja. Hän esittää todisteet, jotka tukevat hänen kantaansa; hän taivuttaa kuulijat omalle kannalleen ja samalla kiihdyttää yleisön oikeaan tunnetilaan.. Hän myös puhuu eri tavalla näissä vaiheissa. Esitellessään todisteita hän haluaa vaikuttaa terävä-älyiseltä. Taivuttelu vaatii sävyisyyttä. Tunnetilan synnyttäminen taas vaatii ponnekkuutta ja sitä, että puhuja liikuttuu itsekin puhuessaan. Hyvässä puheessa perustila on levollinen, mutta siihen yhdistyy aika ajoin vakavuutta, kiihkeyttä ja tunteen paloa.
Cicero korostaa tunnetilan merkitystä. Puhujan tulee ennen kaikkea iskeä kuulijoiden tunteisiin, niin voitto on varma. Ihmiset eivät arvioi niinkään tosiasioita kuin tunteen pohjalta. Puhuja ei siksi saa kuulostaa liian teoreettiselta, vaan hänen täytyy sovittaa sanansa yleisön korvien mukaan. Timo Soini varmasti nyökyttelisi tässä kohdassa, ja seuraava lausahdus on suorastaan soinismi: "[Puhujan argumentteja] ei punnitakaan millään kultasepän pikkuvaa'alla vaan ikään kuin ronskilla torivaa'alla." Soinismit eli sutkautukset ovat hyödyllisiä: "Mikään ei ole helpompaa kuin johdatella kansanjoukko pois pahantuulisuudesta ja usein katkeruudestakin osuvasti, napakasti, älykkäästi ja humoristisesti lausutulla sutkautuksella". Kirjan nimi on Puhujasta, mutta se voisi olla yhtä hyvin Populistista.
Suuri osa kirjasta kuluu keskusteluun yleissivistyksen merkityksestä. Puhujasta etenee dialogimuodossa. Toinen päähenkilöistä on vahvasti sitä mieltä, että hyvällä puhujalla on oltava valtava yleissivistys, tai muuten hänen puheensa on onttoa. Toinen ei pidä yleissivistystä yhtä tärkeänä, vaan pelkkä puhetaito riittää. Ensimmäinen näkemys on selvästi Ciceron oma mielipide, koska kirjan edetessä se alkaa tulla keskustelun lopputulokseksi.
Cicero ei kannata erikoistumista tai pitkiä opintoja yhden aiheen parissa: "[E]llei ihminen pysty oppimaan jotain nopeasti, hän ei pysty koskaan oppimaan sitä kunnolla". Cicero uskoo selvästi 80/20-sääntöön (80% ajasta kuluu viimeisen 20% kanssa säätämiseen; vastaavasti 20% ajassa voidaan saavuttaa 80% lopputuloksesta) ja kehoittaa hankkimaan kaikista aiheista riittävästi tietoa (80%?), jotta saisi laajan määrän tietoa, jota voi soveltaa käytäntöön. Ja käytäntö on se tärkeä asia. Hän pilkkaa kreikkalaisia akateemikkoja, jotka jäävät tutkimaan yhtä ainoaa asiaa "laiskanpulskean mielihyvän vallassa".
Sanoin yllä, että roomalaiset vaikuttavat ajatusmaailmaltaan ymmärrettäviltä, jopa hämmästyttävän samanlaisilta kuin nykyihmiset, mutta tämä on osin illuusiota. Eroja löytyy kyllä. Räikein ero näkyi osiossa, jossa puhuttiin huumorin käytöstä. Huumorilla nimittäin tarkoitetaan tässä kirjassa (kuten käytännössä kaikkialla ennen 1800-lukua tai niillä main) pilkkaamista - eikä mitään muuta. Sanaleikit mainitaan erikseen, mutta niitä ei pidetä huumorin muotona. Tiesin jo ennestään, että ennen vanhaan huumorintaju oli erilainen kuin nykyisin, mutta sen näkeminen suoraan silmien edessä on silti hämmentävää.
Toinen kiinnostava ero liittyy lahjakkuuteen suhtautumisessa. Kirjassa melko alussa jo todetaan ykskantaan, että hyväksi puhujaksi tuleminen vaatii luotaista lahjakkuutta, ja jos tätä ei ole, niin se siitä sitten. Nykyisin kukaan ei kirjoittaisi noin. Lahjakkuuden eroihin suhtaudutaan täysin ilmiselvänä asiana. Tästä syntyy aikamoinen ero nykyajatteluun verrattuna, kun Cicero kuvaa ylistyspuheiden sisältöä: "Siedän kyllä tyynin mielin sen, että minut voitetaan asioissa, jotka luonto tai kohtalo on suonut ihmiselle. Sitä sen sijaan en siedä, että minut voitetaan ominaisuuksissa, jotka ihminen pystyy itse hankkimaan itselleen. Jos jotakuta on kehuttava, kehuja kyllä ymmärtää, että on tuotava esiin kohtalon suomia lahjoja. Näitä ovat esimerkiksi syntyperä, rikkaus, sukulaiset, ystävät, vaikutusvalta, terveys, ulkomuoto, voimat, äly tai muut joko ruumiilliset tai ulkonaiset seikat."
Kaiken kaikkiaan ihan kiinnostava kirja, joka kuitenkin jaarittelee ihan liikaa ollakseen oikeasti hyvä.
Kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli omituisen moderni. Olen lukenut sumerien ja babylonialaisten kirjoituksia, mutta ne ovat ihan vieraita kulttuureita. Gilgameshiä pystyy lukemaan, mutta sen logiikka on monesti aika outoa: kuin lukisi jonkun unipäiväkirjaa. Asioita vain... tapahtuu, ilman kunnollista draaman kaarta. Sama juttu Vanhassa testamentissa, joitain poikkeuksia lukuunottamatta (esim. Esterin kirja).
Mutta Platonin tekstit ovat hyvää stuffia. Sofokleen tragedioita lukee ilokseen. Ja Ciceron puhujanopas tuntuu sekin ihan lukemisen arvoiselta. Äkisti ollaankin ajatusmaailmassa, joka tuntuu ihan selkeältä.
Eikä kyse ole vain siitä, että ollaan menty ajassa eteenpäin. Kirkkoisä Augustinus eli 400-luvulla, mutta hänen juttujaan on paljon hankalampi ymmärtää näin nykylukijan silmin. Keskiaikainen ajatusmaailma oli selvästi kauempana nykyisestä kuin roomalais-kreikkalainen ajatusmaailma.
Ciceron tässä kirjassa on kyse hyvästä puhujasta. Vaikka yllä ylistin kirjan luettavuutta, on paikallaan mainita, ettei tämä ole mitenkään hirveän hyvä kirja. Monissa kohdissa se jaarittelee eikä oikein etene mihinkään - ja sitten se harppoo tosi nopeasti seuraavan aiheen läpi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, enemmän tai vähemmän: toisaalta se on kiinnostavaa historiallisesta näkökulmasta, toisaalta ihan aiheensa puolesta.
Roomalaiset olivat kiinnostuneita puhetaidosta, koska heidän oikeusjärjestelmänsä perustui pitkälti puheisiin. Jos joku oli syytettynä rikoksesta tai jos kahdella ihmisillä oli kiista, jota nykyisin kutsuisimme siviilioikeudelliseksi, haettiin oikeutta Forumilta. Siellä oli kansankokous, joka päätti syyllisyydestä. Molemmat puolet värväsivät puolelleen puhujan, joka yritti taivutella väkijoukon puolelleen, jotta saisi mieluisan tuomion. Siksi Cicerokin ajattelee, että puhetaitoa tarvitsee ennen kaikkea oikeustapauksissa. Samat ohjeet pätevät kuitenkin myös esim. poliitikoille.
Mitä Cicero sitten opettaa puhetaidosta?
Cicero huomauttaa aivan oikein, että puhujaa arvostellaan aina hänen huonoimman puheensa perusteella. "Jos näyttelijä tekee kerran väärin jonkun eleen, hänestä ei heti ajatella, ettei hän osaa elehtiä, kun taas puhuja, jonka puheessa on ollut jotain huomautettavaa, saa hidasjärkisen maineen pitkäksi aikaa, ellei suorastaan ikuisiksi ajoiksi."
Kirjassa ei pahemmin anneta puhetaidon teoriaa. Cicero sanoo, että puhujaksi opitaan kahdella tavalla: ottamalla mallia hyvistä puhujista ja - kirjoittamalla. Huolellinen kirjoittaminen opettaa jäsentämään ajatuksia.
Joitain oppeja Cicero silti antaa. Todistelu, taivuttelu ja tunteisiin vaikuttaminen ovat puhujan tärkeimpiä työkaluja. Hän esittää todisteet, jotka tukevat hänen kantaansa; hän taivuttaa kuulijat omalle kannalleen ja samalla kiihdyttää yleisön oikeaan tunnetilaan.. Hän myös puhuu eri tavalla näissä vaiheissa. Esitellessään todisteita hän haluaa vaikuttaa terävä-älyiseltä. Taivuttelu vaatii sävyisyyttä. Tunnetilan synnyttäminen taas vaatii ponnekkuutta ja sitä, että puhuja liikuttuu itsekin puhuessaan. Hyvässä puheessa perustila on levollinen, mutta siihen yhdistyy aika ajoin vakavuutta, kiihkeyttä ja tunteen paloa.
Cicero korostaa tunnetilan merkitystä. Puhujan tulee ennen kaikkea iskeä kuulijoiden tunteisiin, niin voitto on varma. Ihmiset eivät arvioi niinkään tosiasioita kuin tunteen pohjalta. Puhuja ei siksi saa kuulostaa liian teoreettiselta, vaan hänen täytyy sovittaa sanansa yleisön korvien mukaan. Timo Soini varmasti nyökyttelisi tässä kohdassa, ja seuraava lausahdus on suorastaan soinismi: "[Puhujan argumentteja] ei punnitakaan millään kultasepän pikkuvaa'alla vaan ikään kuin ronskilla torivaa'alla." Soinismit eli sutkautukset ovat hyödyllisiä: "Mikään ei ole helpompaa kuin johdatella kansanjoukko pois pahantuulisuudesta ja usein katkeruudestakin osuvasti, napakasti, älykkäästi ja humoristisesti lausutulla sutkautuksella". Kirjan nimi on Puhujasta, mutta se voisi olla yhtä hyvin Populistista.
Suuri osa kirjasta kuluu keskusteluun yleissivistyksen merkityksestä. Puhujasta etenee dialogimuodossa. Toinen päähenkilöistä on vahvasti sitä mieltä, että hyvällä puhujalla on oltava valtava yleissivistys, tai muuten hänen puheensa on onttoa. Toinen ei pidä yleissivistystä yhtä tärkeänä, vaan pelkkä puhetaito riittää. Ensimmäinen näkemys on selvästi Ciceron oma mielipide, koska kirjan edetessä se alkaa tulla keskustelun lopputulokseksi.
Cicero ei kannata erikoistumista tai pitkiä opintoja yhden aiheen parissa: "[E]llei ihminen pysty oppimaan jotain nopeasti, hän ei pysty koskaan oppimaan sitä kunnolla". Cicero uskoo selvästi 80/20-sääntöön (80% ajasta kuluu viimeisen 20% kanssa säätämiseen; vastaavasti 20% ajassa voidaan saavuttaa 80% lopputuloksesta) ja kehoittaa hankkimaan kaikista aiheista riittävästi tietoa (80%?), jotta saisi laajan määrän tietoa, jota voi soveltaa käytäntöön. Ja käytäntö on se tärkeä asia. Hän pilkkaa kreikkalaisia akateemikkoja, jotka jäävät tutkimaan yhtä ainoaa asiaa "laiskanpulskean mielihyvän vallassa".
Sanoin yllä, että roomalaiset vaikuttavat ajatusmaailmaltaan ymmärrettäviltä, jopa hämmästyttävän samanlaisilta kuin nykyihmiset, mutta tämä on osin illuusiota. Eroja löytyy kyllä. Räikein ero näkyi osiossa, jossa puhuttiin huumorin käytöstä. Huumorilla nimittäin tarkoitetaan tässä kirjassa (kuten käytännössä kaikkialla ennen 1800-lukua tai niillä main) pilkkaamista - eikä mitään muuta. Sanaleikit mainitaan erikseen, mutta niitä ei pidetä huumorin muotona. Tiesin jo ennestään, että ennen vanhaan huumorintaju oli erilainen kuin nykyisin, mutta sen näkeminen suoraan silmien edessä on silti hämmentävää.
Toinen kiinnostava ero liittyy lahjakkuuteen suhtautumisessa. Kirjassa melko alussa jo todetaan ykskantaan, että hyväksi puhujaksi tuleminen vaatii luotaista lahjakkuutta, ja jos tätä ei ole, niin se siitä sitten. Nykyisin kukaan ei kirjoittaisi noin. Lahjakkuuden eroihin suhtaudutaan täysin ilmiselvänä asiana. Tästä syntyy aikamoinen ero nykyajatteluun verrattuna, kun Cicero kuvaa ylistyspuheiden sisältöä: "Siedän kyllä tyynin mielin sen, että minut voitetaan asioissa, jotka luonto tai kohtalo on suonut ihmiselle. Sitä sen sijaan en siedä, että minut voitetaan ominaisuuksissa, jotka ihminen pystyy itse hankkimaan itselleen. Jos jotakuta on kehuttava, kehuja kyllä ymmärtää, että on tuotava esiin kohtalon suomia lahjoja. Näitä ovat esimerkiksi syntyperä, rikkaus, sukulaiset, ystävät, vaikutusvalta, terveys, ulkomuoto, voimat, äly tai muut joko ruumiilliset tai ulkonaiset seikat."
Kaiken kaikkiaan ihan kiinnostava kirja, joka kuitenkin jaarittelee ihan liikaa ollakseen oikeasti hyvä.
Kommentit
Lähetä kommentti