On harvinaista, että melkein vihaan romaania ensimmäisen sadan sivun ajan ja lopuksi päädynkin pitämään kirjasta aika lailla. Light onnistuu tässä tempussa.
Lightissa on kolme eri tarinalinjaa. Yksi sijoittuu nykyaikaan ja sen päähenkilönä on fyysikko, joka on juuri tekemässä teoreettisen läpimurron. Toinen ja kolmas sijoittuvat 2400-luvulle: niissä päähenkilöinä ovat avaruusaluksen pilotti ja epäonninen ex-seikkailija. 2400-luvun tarinat liikkuvat Kefahuchi Tractin lähistöllä: se on singulariteetti ilman tapahtumahorisonttia, piste jossa normaalit luonnonlait lakkaavat toimimasta. Kefahuchi on houkuttanut tutkijoita lukemattomista sivilisaatioita kautta galaksin historian, joten sen lähistöllä on miljoonia vuosia vanhoja observatorioita ja sen sellaista kamaa. Monet näistä menneistä jäänteistä sisältävät rahanarvoista teknologiaa, joten Kefahuchin ympäristö houkuttelee erilaisia seikkailijoita ja aarteenetsijöitä.
Miksi yksi tarinoista sijoittuu eri aikaan kuin kaksi muuta? Niin, se oli yksi asioista, jotka ärsyttivät minua ensimmäisen sadan sivun aikana. Varsinkin, kun nykyaikaan sijoittuvan tarinan tunnelma on hyvin erilainen kuin 2400-luvun tarinoissa: se muistuttaa enemmän psykologista kauhutarinaa kuin scifiä.
Jouduin tarkistamaan jossain sivun 30 kohdalla, milloin kirja olikaan kirjoitettu (2002), koska se antoi niin vahvat 90-lukuiset vibat. Kyllästyin hyvin nopeasti kirjan "rankkaan" asenteeseen. Varsinkin kirjan alkupuolella joka toisella sivulla puhutaan panemisesta tai tappamisesta ja ollaan silleen coolisti psykopaatteja. Tuli mieleen, että kirjailija on juuri lukenut Amerikan Psykon ja sai siitä vähän liikaakin vaikutteita.
Yleensä päätän sivulla 50, onko lukemani kirja niin hyvä, että jaksan lukea sen loppuun. Lightin kohdalla olin vähän kahden vaiheilla. Päätin kuitenkin jatkaa, koska yksi kolmesta tarinasta oli aika kiinnostavan oloinen (vaikka kaksi muuta ottivatkin minua lähinnä päähän) ja koska kirjan teksti on todella hyvää.
Harrison käyttää kiinnostavia ilmaisuja ja leikittelee kielellä. Hän kirjoittaa dialogia, jossa ihmiset eivät käy nättiä ja selkeää keskustelua, vaan jättävät hirveästi asioita sanomatta, puhuvat toistensa ohi, lopettavat yllättäviin kohtiin ja vaihtavat yllättäen aihetta. Se oli loistavaa; juuri näin ihmiset oikeasti puhuvat. Se myös loi vahvan tunnelman kirjaan: ihmisten kykenemättömyys ymmärtää toisiaan nousi toistuvasti kirjan teemaksi.
Pikkuhiljaa jotain tapahtui. Henkilöt, jotka aluksi vaikuttivat ärsyttäviltä, alkoivatkin kasvaa yhä moniulotteisemmiksi. Ne toistuvasti toimivat vähän eri tavalla kuin olisin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Hahmot tuntuivat oikein kolmiulotteisilta kirjan loppua kohden. Tarinan epäloogisilta tuntuneet kohdat alkoivatkin loppupuolella paljastua osaksi laajempaa kuviota, eivätkä ne olleetkaan pelkkää sekoilua.
Vähän vaikea sanoa, suosittelenko tätä kirjaa vai en. Saatan vuoden tai parin kuluttua muistella tätä kirjaa todella hyvällä, mutta alkupuolen rankistelu ärsytti kyllä aika tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti