Kuivamustekala

Eri taiteet reagoivat modernismin jälkeiseen aikaan eri tavoin. Tarinalliset taiteet (kuten kirjallisuus tai elokuva) kokeilivat kaikenlaisia postmoderneja teoksia, mutta ne jäivät kuriositeeteiksi. Muissa taiteissa postmodernismi korvasi vanhan: ei vaikkapa kuvataiteissa voisi enää tehdä nättejä asetelmia epäironisesti, eikä musiikissa voi säveltää enää melodisia jousikvartettoja.  Mutta siinä missä kuvataiteissa nykytaide on suosittua ja Kiasman uusiin näyttelyihin on tunkua, on nykytaidemusiikki jäänyt varsin marginaaliseksi ilmiöksi. Jopa kovan luokan kulttuurikuluttajat pitävät sitä hankalasti lähestyttävänä. Miksi on näin?  Osmo Tapio Räihälä pohtii tätä kysymystä kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena 2021). Hän osoittaa syyttävän sormen Darmstadtin koulukuntaa päin. Toisen maailmansodan jälkeen Darmstadtissa syntyi tiukan sarjallisen musiikin (joka on 12-sävelaskelisuuden perillinen, mutta vielä ankaramman abstrakti) nimeen vannova porukka, josta tul

Tänä vuonna Worldcon järjestetäänkin aivan poikkeuksellisen myöhään, vasta joulukuussa. Hugo-voittajista ei siis saada tietoa ennen kuin vuoden 2022 ehdokkaita pääsee jo ehdottamaan! Kaikkea se korona teettää. Olen nyt viidettä kertaa lukenut kaikki Hugo-ehdokasnovellit ja tällä kertaa jopa puolet ehdokasromaaneistakin. Voi olla, että tämä kuitenkin jää viimeiseksi kerraksi vähään aikaan. Kun Hugo-ehdokkaita on lukenut muutaman vuoden ajan, huomaa samojen nimien toistuvan koko ajan ehdokkaina; toisaalta listalta puuttuu kirjoja tai novelleja, joita ainakin itse pitäisin hyvin ansioituneina. Tänä vuonna joka ikinen ehdokasromaanin tekijä on ollut ainakin kerran aiemminkin Hugo-ehdokkaana, mikä tuntuu jo vähän höhlältä.  Tämä samojen nimien toistuminen johtuu osittain Hugo-ehdokasasettelun säännöistä. Jokainen äänestäjä saa laittaa kuusi teosta ehdolle, mutta jokaisella on vain yksi ääni: jos ehdotat viittä kirjaa, jokainen ehdotuksesi on vain 0,2 äänen arvoinen. Jos taas ehdotat vain yh

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta