Kuivamustekala

Lauri Paltemaan Lyhyt johdatus Kiinan historiaan (Turun yliopisto 2018) on nimensä veroinen: se kattaa Kiinan koko historian arkeologisista ajoista nykyhetkeen - ja kaikki tämä tiivistettynä 260 sivuun. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on tosi haastavaa, sillä ellei jätä paljon tapahtumia pois, niin kirjasta tulee hermostunutta luetteloa, jossa nimet ja paikat vilisevät sellaisella tahdilla, ettei lukija saa teoksesta irti mitään. Paltemaa käyttää teoksen jäsentelyssä hyväkseen eri dynastioita ja sivuuttaa dynastioiden väliset hajaannuksen ajat tosi nopeasti. Tätä ratkaisua voisi halutessaan kritisoidakin, mutta itse pidin sitä todella toimivana. Paltemaa piirtää myös yleisen kuvan dynastian elinkaaresta: se alkaa vimmalla ja innolla, vakiinnuttaa valtansa ja valuu sitten tilaan, jossa keskusjohto keskittyy sisäisiin valtakamppailuihinsa ja alueelliset mahtikeskukset alkavat saada yhä suuremman merkityksen ja toimivat yhä itsenäisemmin. Ja sitten kun aron barbaarit taas k

David Foster Wallace olisi täyttänyt 60 vuotta 21.2.2022, mikäli eläisi. Tätä merkkipäivää varten luimme Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä Wallacen postmodernin tiiliskiven Infinite Jest vuodelta 1996. Tero Valkonen suomensi teoksen vuonna 2020 nimellä Päättymätön riemu. Teos on siis selkeästi nuorin lukemistamme kirjoista, mutta 25 vuodessa kirja on saanut aikamoisen kulttimaineen: sitä pidetään yleisesti erittäin vaikeana, joskin myös todella hyvänä teoksena. Sopii siis meidän ryhmällemme kuin valettu! Infinite Jestissä ei ole varsinaisia lukuja, mutta tekstissä on täydenkuun (?) muotoisia merkkejä ja päivämääriä, jotka katkovat tekstiä. Koska näitä ei ole mitenkään numeroitu, käytimme suomennoksessa sivunumeroita hyväksemme. Aikataulussa on lisäksi merkitty lause, joka aloittaa SEURAAVAN osion. Lukuaikataulu löytyy kirjoituksen lopusta. Keskimäärin meillä oli n. 70 sivua luettavaa kerrallaan. Infinite Jestin lukemiseen tuo kuitenkin lisää haastetta se, että tekstissä on alaviitt

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi. Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeol

Jaakkojuhani Peltosen Aleksanteri Suuri - sankari ja myytti (Gaudeamus 2021) on kunnon historiantutkimusta. Peltosen kirja ei kerro niinkään Aleksanteri Suuresta kuin Aleksanteri-myytistä. Miksi juuri Aleksanteri Suuri on muodostunut niin merkittäväksi hahmoksi, että hänen tarinaansa kerrotaan uudelleen ja uudelleen halki vuosisatojen? Perikles oli merkittävämpi poliitikko, muttei häntä enää historianörttejä lukuunottamatta kukaan muista; lopultakin sotapäälliköt saavat enemmän arvostusta kuin demokratioiden luojat.  Erityisesti muinaiset roomalaiset ihailivat Aleksanteria, eikä ihme: hehän olivat itsekin valloittajia par excellence, joten luonnollisesti koko tunnetun maailman valloittanut makedonialainen oli heidän ihanteensa. Ja koska roomalaiset puolestaan olivat niin vaikutusvaltaisia, niin heidän myötään myös Aleksanterin myytti jatkui keskiajalle ja siitä eteenpäinkin. Peltosen kirjan hupaisimpia osia ovat ne kaikkein mielikuvituksellisimmat tarinat, joita Aleksant

Helmet-lukuhaasteen 1. kohta tänä vuonna on "kirja yhdistää faktaa ja fiktiota". Olisipa tämä kohta ollut viime vuoden haasteessa, sillä luin parikin kirjaa, jotka olisivat sopineet tähän kuin nenä naamaan. Éric Vuillardin  14. heinäkuuta (Siltala 2021, suom. Lotta Toivanen, alkuteos 14 Juillet, 2016) oli erikoinen mutta kiinnostava teos Ranskan vallankumouksen ikonisimmasta ja symbolisimmasta hetkestä, eli Bastiljin valtauksesta. Tämä on romaani, vaikkakin hyvin epätavallinen sellainen. Tässä ei ole päähenkilöitä, vaan kertoja lähinnä kuvailee tapahtumia ja puhuu yhdestä ihmisestä kerrallaan hyvin lyhyen aikaa, siirtyen nopeasti ihmisestä toiseen. Vuillard on selvästi tutkinut aihetta todella tarkasti ja kaikki henkilöt, jotka hän mainitsee nimeltä, ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Henkilöitä, joita yleensä kutsutaan vain "väkijoukoksi". Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut historialliseksi tietokirjaksi, se olisi ollut suhteellisen kuiva: v

Abhijit V. Banerjeen ja Esther Duflon kirja Poor Economics: A Radical Rethinking of the Way to Fight Global Poverty (2011) oli jo kymmenen vuotta vanha, kun luin sen viime vuoden alussa. Olin varautunut, että se olisi täynnä vanhentuneita ajatuksia, etenkin kun siinä oli oma lukunsa mikrolainoista. Voitte vain kuvitella yllätykseni, kun kirja olikin hyvin skeptinen mikrolainoja kohtaan ja päätyi lopputulokseen, ettei niistä luultavasti ole mitään hyötyä taistelussa köyhyyttä vastaan. Nykyisin kritiikki mikrolainoja kohtaan on jo yleisesti hyväksyttyä valtavirta-ajattelua, mutta kymmenen vuotta sitten asia ei todellakaan ollut näin. Banerjee ja Duflo olivat todella eturintamassa.  Ja sama meno jatkuu kirjan muissakin osissa: en löytänyt yhtään kohtaa, joka olisi selkeästi vanhentunut tai jossa uudempi tutkimus olisi kumonnut Banerjeen ja Duflon väitteet. Tämä on häkellyttävän hyvä tulos kymmenen vuotta vanhalta kirjalta, etenkin sellaiselta, jonka aihe vielä herättää poliittisia intohi