Siirry pääsisältöön

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

(Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse. 
Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".)



Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin versionkin ehkä puoliksi joskus, joten tarina on tuttu.

Laineen leffa on tavallaan hyvin uskollinen kirjalle: melkein joka kohtaus on ahdettu leffaan ja repliikit on poimittu sanasta sanaan kirjan sivuilta. Toisaalta leffa on erittäin epäuskollinen kirjan hengelle. Laineen versiossa sotilaat olivat tosiaan "aika velikultia"; he välillä vähän valittivat, mutta olivat kuitenkin varsin sankarillisia. Kirjassa sankaruutta ei juurikaan löytynyt. Melkein kaikki hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja/tai kusipäisiä. Heidän etenemistään sotajoukkona kuvailtiin resuiseksi ja epämääräiseksi, eivätkä he olleet kovinkaan innokkaita mihinkään sotatoimiin. Valittamiseen ja ryöstelyyn he olivat sitä innokkaampia.  Yritän kuvitella, millaista tämän lukeminen olisi ollut silloin 50-luvulla. Tämä on tuntunut varmaan järkyttävän rienaavalta kirjalta.

Rahikainen oli selkeimmin erilainen hahmo kirjassa kuin leffassa. Muistaakseni hän vaikutti leffassa vähän sellaiselta käytettyjen autojen kauppiaalta, myyntimies Jethrolta: lievästi filunki, mutta kuitenkin ihan kunnon tyyppi. Kirjassa Rahikainen vaikutti borderline-psykopaatilta, joka ei välittänyt mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnistaan ja oli jatkuvasti valmis valehtelemaan, huijaamaan ja varastamaan. Kuvaavaa on, että Petroskoissa Rahikainen ryhtyi välittömästi parittamaan kaupungin naisia.

Koskela ei myöskään vaikuttanut minusta niin selkeän ihannejohtajalta kirjassa. Etenkin kirjan alkupuolella Koskela on tosi haluton johtamaan. Hän ei halua pitää kuria silloinkaan kun kuri olisi tarpeen, hän ei delegoi vaan hoitaa hommat itse. Tämä ei ole varsinaisesti hyvän johtajan käytöstä.

Rokka on tietysti sankari, mutta hänessäkin on jotain todella outoa. Rokan tappamisinto on aika häkellyttävä. Hän suorastaan iloitsee siitä, että pääsee ampumaan vastustajia. Rokka ei kuitenkaan vaikuta varsinaiselta psykopaatilta, mutta ehkä jotain itsetuhoisuutta hänessä on nähtävissä, kun hän aina tarjoutuu lähtemään kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin.

Ainoa hahmo, josta yksiselitteisesti pidin, oli Lahtinen. Hän on jatkuva vastarannankiiski, joka kuitenkin tekee kaikki hänelle osoitetut tehtävät valittamatta. My kind of guy. Lahtisen kuoleman jälkeen kirja muuttui selvästi mielenkiinnottomammaksi.

Eri hahmot puhuvat tunnetusti eri murteita. Tämä oli aika nokkela keino: jokaiselle hahmolle syntyi näin oma ääni. Yksittäisistä lauseista oli välittömästi tunnistettavissa, kuka puhuu.

Olin lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogian jo aiemmin, ja se on aivan huikea. Tiesin siis odottaa paljon, ja kirja täytti odotukset. Tuntematon sotilas on loistava kirja. Harmi, ettei nykyisin varmaan oikeastaan kukaan lue kirjaa ennen kuin on nähnyt elokuvan, koska tämä voisi iskeä paljon lujempaa, mikäli ei tuntisi tarinaa valmiiksi. Linna tappaa henkilöitään hyvin surutta ja yllättäen. Vaikkapa Lehdon kuolema olisi varmasti tajuttoman vaikuttava kohtaus, jos sitä ei tietäisi odottaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä...

Muinaissuomalaisten jäljillä (Homo Fennicus & Matka muinaiseen Suomeen)

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi. Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeol...

Päättymätön tiiliskivi

David Foster Wallace olisi täyttänyt 60 vuotta 21.2.2022, mikäli eläisi. Tätä merkkipäivää varten luimme Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä Wallacen postmodernin tiiliskiven Infinite Jest vuodelta 1996. Tero Valkonen suomensi teoksen vuonna 2020 nimellä Päättymätön riemu. Teos on siis selkeästi nuorin lukemistamme kirjoista, mutta 25 vuodessa kirja on saanut aikamoisen kulttimaineen: sitä pidetään yleisesti erittäin vaikeana, joskin myös todella hyvänä teoksena. Sopii siis meidän ryhmällemme kuin valettu! Infinite Jestissä ei ole varsinaisia lukuja, mutta tekstissä on täydenkuun (?) muotoisia merkkejä ja päivämääriä, jotka katkovat tekstiä. Koska näitä ei ole mitenkään numeroitu, käytimme suomennoksessa sivunumeroita hyväksemme. Aikataulussa on lisäksi merkitty lause, joka aloittaa SEURAAVAN osion. Lukuaikataulu löytyy kirjoituksen lopusta. Keskimäärin meillä oli n. 70 sivua luettavaa kerrallaan. Infinite Jestin lukemiseen tuo kuitenkin lisää haastetta se, että tekstissä on alaviitt...