Siirry pääsisältöön

Vuoden 2018 scifiä

Luin alkuvuonna useamman vuonna 2018 julkaistun scifiteoksen Hugo-ehdokkaiden lisäksi.


The Expert System's Brother (Adrian Tchaikovsky)

Tämä oli ensimmäinen Adrian Tchaikovskyltä lukemani teos. Moni kommentoija Goodreadsissa tuntuu pitävän tätä Tchaikovskyn heikompana teoksena, mikä sai minut oivaltamaan häkeltyneenä, kuinka hyviä hänen muiden teostensa täytyy olla. Expert System's Brother oli nimittäin hyvin vaikuttava lyhytromaani.

Kirja kertoo ihmisistä, jotka elävät esiteollisissa olosuhteissa, lukuunottamatta "aaveita", jotka ottavat jotkut ihmiset valtaansa ja antavat näille esimerkiksi lääketieteellistä osaamista. Lukijalle on ilmiselvää, etteivät nämä aaveet ole yliluonnollisia vaan jonkinlaisen edistyneen teknologian tuotoksia, mutta kirjan henkilöt eivät tajua tällaisista asioista mitään.

ESB toi mieleeni moneen otteeseen Karl Schroederin Ventuksen, jossa myös oli planeetta, jonka asukkaat ovat taantuneet teknologisesti eivätkä kykene täysin ymmärtämään alkuperäisten asuttajien teknologiaa. Siinä oli myös paljon samaa kuin Hugo-ehdokkaana olleessa novellissa "When We Were Starless". Tykkäsin molemmista, ja tykkäsin ESB:sta. 


Phoresis (Greg Egan)

Egan jatkaa Orthogonal-trilogian hengessä. Phoresis muistuttaa lyhempää ja tiiviimpää versiota Clockwork Rocketista: tässäkin on avaruusolentoja, joilla on outo lisääntymistapa, yhteiskunta, jonka teknologia on 1600-1700 -luvun tasolla ja avaruusohjelma, jonka toteuttaminen olisi mahdotonta nykyihmisille, mutta alienien synnyinpaikan omalaatuisista olosuhteista johtuen he kykenevät toteuttamaan sen valistusajan teknologialla. Tällä kertaa kyseessä ei ole eräänlainen sukupolvialus, vaan eräänlainen avaruushissi. 

Eganin scifi on edelleen timantinkovaa, mutta tällä kertaa hän ei näytä lukijalle kaikkia välivaiheita. Phoresiksessa on muutamia kohtia, joissa hahmot miettivät fysiikkaa, mutta näitä on hyvin vähän, ainakin verrattuna Incandescenceen tai Orthogonal-trilogiaan.

Toivottavasti Egan jatkaa tämäntyyppisten kirjojen parissa, koska ei näitä kukaan muukaan kirjoita.


Rogue Protocol, Exit Strategy (Martha Wells)

Wells julkaisi kaikki neljä Murderbot-lyhytromaania todella kiivaalla tahdilla, vain muutamien kuukausien välein. Tämä oli lukijalle aika hyvä asia: ei tarvinnut kerrata edellisen kirjan tapahtumia, sillä se oli vielä tuoreessa muistissa uuden ilmestyessä. Rogue Protocol ja Exit Strategy ovat sarjan kaksi viimeistä osaa.

Rogue Protocolissa Murhabotti etsii todisteita vanhaa vihollistaan, jättikorporaatio GrayCrisiä vastaan. Sitä varten hänen pitää matkustaa hylätylle maankaltaistamisasemalle muutamien ihmisten kanssa. Tehtävä ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin voisi toivoa.

Exit Strategy jatkaa tarinaa suoraan Rogue Protocolista: ne ovatkin melkein yksi kirja jaettuna kahteen osaan, vaikka RP:ssä on oma tarinan kaarensa, joka päättyy asiallisesti. Sarjan päätösosassa Murhabotin pitää pelastaa pulaan joutuneet ystävänsä GrayCrisin kynsistä. 

Sarja säilyttää laatunsa loppuun saakka ja päättyy tyydyttävästi. 


Blackfish City (Sam Miller)

Ilmastonmuutos on saanut meret nousemaan. Vanhat valtiot ovat osin hukkuneet, osin hajonneet barbaariseen kaaokseen. Mutta sivistys jatkuu keinotekoisissa kelluvissa kaupungeissa, josta yksi on Jäämeren tuntumassa sijaitseva Qaanaaq.

Neal Stephenson tuli mieleen monia kertoja tätä lukiessa. Itse Qaanaaq on jo aika stephensonmainen konsepti, mutta monet yksityiskohdat (kuten magneettisia liukuratoja pitkin liukuvat viestinviejät) vahvistivat tätä tunnetta entisestään. 

Mutta toisin kuin Stephenson, Miller on selvästi vasemmistolainen, ja sen huomaa. Qaanaaq on luotu libertaristiseksi utopiaksi, jossa osakkeenomistajilla on kaikki valta eikä julkista sektoria tarvita. Miller ei ole varsinaisesti hienovarainen viestissään: Qaanaaq kuvataan järkyttävän epätasa-arvoiseksi dystopiaksi, jossa köyhät elävät pienissä arkuissa, samalla kun rikkaat elävät leveästi. Jos viesti varmasti menisi perille, on Qaanaaq rakennettu kahdeksansakaraisen yähden muotoiseksi: rikkaat asuvat Sakara Yhdessä, köyhät Sakara Kahdeksassa

Kirjassa on paljon henkilöitä ja näkökulma vaihtelee luvusta toiseen. Juoni pyörii kuitenkin hyvin paljon mystisen ja vaarallisen oloisen naisen ympärillä, joka saapui eräs päivä Qaanaaqiin mukanaan miekkavalas ja jääkarhu. 



Suunnilleen puoleenväliin asti Blackfish City vaikutti oikein hyvältä, mutta sitten se alkoi vähän levitä käsiin ja loppu oli aikamoista kaaosta. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...