Kuivamustekala

Tämä oli hyvin turhauttava kirja. Se oli suurelta osin kuraa, mutta siellä täällä oli helmiäkin. Kirjan parasta antia on otsikon "donitsi", joka on Raworthin piirtämä kuva kestävästä taloudesta. Kehitys ei saa vajota alle sen rajan, jossa ihmiset kärsivät puutetta; toisaalta se ei saa nostaa yli planeetan kestokyvyn. Donitsi on iskevä ja tehokas tapa kuvata sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävä kehitys yhdessä kuvassa. Tämä on hyödyllinen malli. Harmi kyllä siihen kirjan hyvät sisällöt aika pitkälle jäävätkin. Loppuosa kirjasta on suurimmaksi osaksi höttöistä hippeilyä, jossa on hyvin vähän sisältöä. "Meidän pitää rakentaa regeneratiivisia talouksia!" Joo, hyvältä kuulostaa: miten? Tähän Raworth ei vastaa.  Kirjan lukeminen olikin jatkuvasti turhauttava kokemus, vähän samaan tapaan ja samasta syystä kuin Rauhankoneen tapauksessa. On hyvin helppoa kertoa, että maailman pitäisi olla parempi. Vaikea ja kiinnostava osuus on kertoa, miten pääse

Teknologia ja yhteiskunta vaikuttavat aina toisiinsa. Ilman e-pilleriä ei olisi ollut sellaista feminististä liikettä kuin oli; ilman autoja ei olisi lähiöitä.  Mutta kun teknologia edistyy siihen pisteeseen, että kaikki tarpeemme on äärimmäisen helppo tyydyttää, miten yhteiskunta sopeutuu tähän? Kun nanokoneet voivat rakentaa mitä vain minimaalisella kustannuksella, mitä tapahtuu valtioille? Toiset uskovat, että lopputulos on täysautomatisoitu luksusavaruushomokommunismi. Mutta toiset ovat kyynisempiä. Joutilaisuus johtaa apatiaan. Eikö olisi uskottavaa, että runsaudensarvet johtavat ilottomaan hedonistiseen dekadenssiin? Stephenson on mielipiteiltään selvästi kyynisemmällä puolella, mutta hän ei pysähdy tähän pisteeseen. Loppujen lopuksi yhteiskunnat ovat aiemminkin sopeutuneet teknologisiin muutoksiin. Miksei niin kävisi tässäkin tapauksessa? Ja jos rajaton vapaus johtaa moraalin rappioon, niin ehkä pärjäävimmissä yhteiskunnissa ryhdetään vapaaehtoisesti rajoittamaa

Koska pidin Gene: an Intimate Historysta niin paljon, päätin lukea myös Mukherjeen aikaisemman kirjan. Se kertoo nimensä mukaan syövän tai oikeastaan syöpätutkimuksen historian.  Kuten monilla muillakin, niin minullakin on vahva muistikuva lapsuudesta: vierailu sairaalassa tapaamassa kuolevaa isoisääni, jolla oli syöpä - tässä tapauksessa haimasyöpä. Syöpä on tauti, johon hyvin monella on henkilökohtainen suhde. Aina on joku sukulainen, joka on kuollut syöpään; joku tuttu tai läheinen (tai itse), joka on kamppaillut syöpää vastaan.  Muistan myös lapsuudestani, kuinka vielä silloin 80-luvulla puhuttiin "lääkkeestä syöpään". Ajatus oli, että joku päivä löydämme taikaluodin: lääkkeen, rokotteen tai vastaavan, jonka avulla kukistamme syövän ihan niin kuin isorokkokin kukistettiin. Tämä oli syöpätutkimuksen tila 70-luvulla. Mukherjeen kirjasta huomasi, kuinka alkeellista meno on ollut ihan muutamia vuosikymmeniä sitten. Syövän suhteen tutkijat olivat ihan pimennoss

Kolme lyhyttä tekstiä stoalaiselta filosofilta: Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät melko samaa aihetta, mutta Johdatuksesta ei liity näihin lainkaan,enkä ihan ymmärrä, miksi se on julkaistu samoissa kansissa.Se ei ole huono, mutta koska se on niin erilainen, en käsittele siitä tässä arviossa lainkaan. Senecan mukaan voi elää kolmella tavalla: nautintoja tavoitellen, "joutilaisuudessa" - eli mietiskellen filosofiaa ja hyveitä - tai "toiminnassa", eli toimien yhteisen hyvän eteen. Ensimmäinen vaihtoehdoista on tietty Senecan mielestä surkea, joten jäljelle jää kysymys: onko parempi yrittää saavuttaa suuria vai vetäytyä omiin oloihin lukemaan filosofiaa? Seneca pitää toimintaa hyvänä, mutta ehkä yllättäen kannustaa kuitenkin joutilaisuuteen. Valtion palveleminen on hyvä, mutta joutilas palvelee suurempaa valtiota kuin näitä rupuisia maallisia. Hyveitä mietiskelevä ihminen toimii koko ihmiskunnan hyväksi edistäessään meidän kaikkien yhteistä vii