Kuivamustekala

Saamelaisuuden päivän (6.2.) kunniaksi tartuin Märät säpikkäät -komediasarjan tekijöiden kirjoittamaan teokseen saamelaisista ja saamelaisuudesta. Kirja on kirjoitettu humoristiseen ja kepeään sävyyn ja se käy läpi kaikenlaisia pikkuasioita, kuten perinteisten kenkien valmistuskaavan tai Kautokeinon pääsiäisfestareiden kulun.  Se on nerokasta. Juuri tällaiset detaljit auttavat ymmärtämään vieraita kulttuureita. Jos kuvaa toista kulttuuria ylätasolta ja yleisillä käsitteillä, ei siitä synny ymmärrystä. Siitä voi syntyä ymmärryksen illuusio, mutta lopulta ihmiset vain pyöristävät kuulemansa lähimpään kliseeseen. "Ahaa, perinteinen puku joka pitäisi oppia tekemään itse. Kuinka ihanan perinteistä!". Vasta tarkempi kuvaus toisten pukuja syynäävistä naapurinrouvista ja "ystävällisiä" neuvoja antavista sukulaisista muuttaa kliseen elävän tuntuiseksi.  Kun tekijät kirjoittavat, kuinka saamelaisten kansallispukua ei pidä pukea päälleen, ellei ole saamelainen, huomaan aj

Kuoleman ja elämän kysymys käsittelee alaotsikonsa mukaan niin yksilöiden, lajien kuin yhteiskuntien taipumusta itsetuhoon. Katajavuori vertaa ihmiskehoa leivänpaahtimeen: molemmat hajoavat, vaikka periaatteessa molemmat voisivat olla ikuisesti korjattavissa.  On olemassa meduusalaji, jonka yksilöt kääntävät vanhenemisensa ympäri. Tietyssä elämänvaiheessa ne palaavat takaisin polyyppimuotoon ja kehittyvät siitä uudestaan meduusoiksi. Meduusamaiset hydrat puolestaan voivat kopioida itseään loputtomasti, joten niitä voi melko huoleti kutsua kuolemattomiksi. Eikä tarvitse rajoittua meduusoihin tai meduusankaltaisiin olentoihin: on olemassa myös kilpikonnalaji, jonka yksilöt eivät vanhene tietyn pisteen jälkeen. Ne jäävät pysyvään keski-ikään, eikä niiden kuoleman todennäköisyys kasva iän lisääntyessä. Jos ne eivät joutuisi onnettomuuden tai sairauden kohteiksi, ne jatkaisivat elämäänsä loputtomiin. Miksi elävät olennot rappeutuvat ja vanhenevat? Miksei ihmiskunta kykene pysäytt

Olen ollut aktiivinen efektiivinen altruismi -liikkeessä jo joitain vuosia. EA:ssa pyritään löytämään kaikkein vaikuttavimmat ja tehokkaimmat hyväntekeväisyyskohteet ja levittämään tietoa siitä, mitkä ovat kaikkein parhaita kohteita lahjoituksille (basically malariaverkot ja matolääkkeet: enemmän tietoa aiheesta löytyy esim.  GiveWellin sivuilta .) Olen käyttänyt sen takia jonkin verran aikaa puhuen hyväntekeväisyydestä ja eri kohteiden paremmuudesta. Aika monet ihmiset ovat syystä tai toisesta skeptisiä, mutta turhauttavin skeptisyyden muoto on uskomus siihen, ettei hyväntekeväisyydestä ole mitään hyötyä, koska maailma on koko ajan menossa kuitenkin huonommaksi. "Olemme käyttäneet vuosikymmeniä yrittäen auttaa kehitysmaita, mutta ne ovat ihan yhtä huonossa jamassa kuin ennenkin, ellei jopa huonommassa." Ja sitten yritän kärsivällisesti selittää, kuinka väärässä he ovatkaan. Maailma on mennyt lähes kaikilla mittareilla huomattavasti parempaan suuntaan. Ihmiset elävät pite

Mote in God's Eye on scifi-klassikko vuodelta 1974, jota kehutaan ennen kaikkea avaruusolentojen kuvauksen syvyydestä. Varsinkin ennen vanhaan avaruusolennot olivat aivan liian usein käytännössä ihmisiä, jotka näyttivät oudoilta. Vaikka alieneilla olisi kuusi jalkaa ja kaksi päätä, niiden elämä ja yhteiskunnat muistuttivat turhan monessa tarinassa elävästi jonkin ihmisten kulttuurin elämää ja yhteiskuntaa.  Mutta Motessa on kunnon avaruusolennot, jotka eivät totisesti ole ihmisiä. Niven ja Pournelle olivat miettineet omien alieneidensa yhteiskunnan, biologian ja kulttuurin yksityiskohtia myöten järkeenkäyväksi, mutta hyvin paljon ihmisten vastaavista poikkeavaksi. Tämä on mahtavaa: harvassa nykyscifinkään teoksessa on näin loppuun asti mietittyjä avaruusolioita. Harmi kyllä siihen kirjan hyvät puolet sitten vähän loppuvatkin. Kirjan henkilöhahmot ovat erittäin hajuttomia ja mauttomia. Kirjassa on tusinan verran merkittäviä henkilöitä, mutta minun oli hyvin vaikea muistaa, kuk

Hoitokotien ongelmat ovat tällä hetkellä tapetilla. Sattumalta kuuntelin juuri Atul Gawanden kirjan vanhenemisesta, kuolemasta, saattohoidosta - ja hoitokodeista. Gawande aloittaa hyvin masentavasti luettelemalla vanhuuden seurauksia. Silmät kellastuvat ja päästävät vähemmän valoa läpi. Aivot kutistuvat, erityisesti etuaivolohko, joka vastaa päätöksenteosta. Suonet kalkkeutuvat, nivelet haurastuvat. Ihminen yleisesti rappeutuu. Kaikki vanhenevat joku päivä, vaikka tätä ei haluta ihan hirveästi ajatella. Ennen vanheneminen ja kuolema olivat läsnä ihmisten arjessa. Eri sukupolvet elivät saman katon alla. Vanhuksia kuunneltiin ja kunnioitettiin. Mutta tämä ei ollut koko tarina, eikä ennen elämä ollut niin auvoista kuin mitä "ennen oli paremmin" -kuoro haluaisi uskotella. Sukupolvien konflikti oli ennen vanhaan kovaa. Vanhaisäntä ei välttämättä luopunut tilan määräilystä, vaikka nuoren isännän mielestä määräysvalta on siirtynyt hänelle. Vanhustenhoidon taakka sysättiin usein