Yksi merkittävä muutos lähivuosina on ehdokkaiden sukupuolijakauman muuttuminen. Muistan vielä sen ajan, kun SF/F oli hyvin miesvaltainen genre: esim. vuonna 2000 ehdokasteoksia oli 21, ja vaivaiset neljä näistä oli naisten kirjoittamia. Nykyisin vaakakuppi on heilahtanut täsmälleen toisin päin: tämänvuotisista 24 ehdokkaasta puolestaan vain neljä oli miesten tekemiä, ja tässäkin P. Djélì Clark tulee laskettua kahteen kertaan.
NOVELLIT
Sarah Pinsker: “The Court Magician”
Nuori poika pääsee taikuriksi kuninkaan palatsiin. Hän on innokas oppimaan taikuutta, mutta sillä on kova hinta. Pidin Sarah Pinskerin viime vuoden ehdokasnovelleista, joten odotin tältä paljon. Eikä tämä varsinaisesti huono ollut, mutta vähän unohdettava. Tuntuu kuin olisin lukenut useita hyvin tämänkaltaisia tarinoita, joissa joku pääsee/joutuu keijujen valtakuntaan, taikakouluun tms ihmeelliseen paikkaan, mutta koko tarinan sävy onkin synkkä ja lohduton. Ainakin Rosamund Hodgen "Guide for Young Ladies Entering the Service of Fairies" tuli tätä lukiessa mieleen.
T. Kingfisher: “The Rose MacGregor Drinking and Admiration Society”
Tämä sitä vastoin on hyväntuulinen humoristinen keijukaistarina. Joukko keijuja kokoontuu ryyppäämään nuotion ääreen ja muistelee Rose McGowania, kuolevaista, joka päihitti keijut heidän omassa pelissään. Hauska ja hupaisa, hyvin kevyt. "T. Kingfisher" on Ursula Vernonin salanimi, ja laatu onkin tyypillistä Vernonin hyvää tasoa.
P. Djèlí Clark: “The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington"
Neil Gaimanilla on omintakeinen tyyli kirjoittaa. Hän usein käyttää suulliseen perinteeseen yhdistettyjä keinoja tekstissään, jolloin hänen proosansa saa puolirunollisia, puolimyyttisiä elementtejä. Se oli niin vaikuttava tyyli, että Gaimanin esimerkki inspiroi lukemattomia kirjoittajia, selvästi myös Clarkia. Harmi kyllä nämä mini-gaimanit harvemmin osaavat kirjoittaa yhtä hyvin kuin esikuvansa, joten he päätyvät tuottamaan vain puuduttavaa purppuraproosaa. Silloinkin kun heillä on kirjoitustaitoa, he vaikuttavat väistämättä kopioilta: osa Sandmanin viehätystä oli Gaimanin tyylin uutuus ja erikoisuus - kun siitä tuli tavanomaista ja standardia, ei se enää viehätä.
Novellin sisältö pyörii George Washingtonin tekohampaiden yhdeksän orjilta otettujen hampaiden ympärillä. Tässä ollaan jossain vaihtoehtotodellisuudessa, jossa taikuus on todellista. Tarina keskittyy vahvemmin identiteettipolitiikkaan kuin mihinkään muuhun.
Sarah Gailey: “STET”
Tämä oli aika kiinnostava. Novelli on kirjoitettu lyhyen tieteellisen artikkelin muotoon. Artikkeli käsittelee eettisiä kysymyksiä autonomisiin autoihin liittyen. Varsinainen tarina kerrotaan alaviitteissä ja toimittajan ja kirjoittajan kommenteissa alaviitteisiin. Tarinan muoto oli siis hyvin poikkeava, mikä tekikin tästä aika hyvän. Itse tarina oli... ihan ok, vaikkakin se oli kirjoitettu liian alleviivatusti. Olisi kannattanut jättää enemmän lukijan hoksattavaksi.
Brooke Bolander: “The Tale of the Three Beautiful Raptor Sisters, and the Prince Who Was Made of Meat”
Olin tätä ennen lukenut Bolanderilta vain umpisurkean “Our Talons Can Crush Galaxies”-novellin, joten yllätyin tästä ihan positiivisesti: tämä ei ollut huono, joskaan ei nyt erityisen hyväkään. Edistystä joka tapauksessa. Bolander kirjoittaa feminististä uuskummaa, tällä kertaa sadun, jossa on tyypillisten satuelementtien (linnat, prinssit ja prinsessat) lisäksi pääosassa kolme velociraptoria. Kaikki mieshahmot ovat idiootteja ja kaikki naishahmot fiksuja ja nokkelia. Kai tämä on voimannuttavaa tai jotain, mutten silti pidä tällaista käänteistä vastakkainasettelua varsinaisesti hyvänä ideana.
Alix E. Harrow: “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies”
(https://www.apex-magazine.com/a-witchs-guide-to-escape-a-practical-compendium-of-portal-fantasies/)
SF/F-lukijoihin puree aika takuuvarmasti, jos sijoitat tarinasi kirjastoon ja kerrot eskapististen kirjojen maagisesta voimasta muuttaa ihmisen elämä. Tämä oli paras lyhyistä novelleista: siinä oli vähän Pratchettin noitatarinoiden henkeä.
PITKÄT NOVELLIT
Zen Cho: “If at First You Don’t Succeed, Try, Try Again”
Korealaisessa mytologiassa imugi on eräänlainen käärme, josta voi joku päivä tulla lohikäärme - tai sitten ei. Tämä kevyt tarina kertoo juuri tällaisesta imugista ja sen yrityksistä muuttua lohikäärmeeksi. Ihan hyvä ja humoristinen tarina, vaikka en hirveästi pidä siitä, jos päähenkilö on ei-ihminen, mutta se käyttäytyy kuitenkin täysin ihmismäisesti.
Tina Connolly: “The Last Banquet of Temporal Confections”
Fantasiakuningaskunnassa sijaishallitsija on kaapannut vallan ja hallitsee tyrannina; samaan aikaan leipuri on keksinyt tavan leipoa tuotteita, jotka tuovat ihmisten mieleen tietynlaisia muistoja, ikäänkuin Proustin madeleine-leivoksia sarjatuotantona.
Tyranni nappaa leipurin omaksi hovileipurikseen ja järjestää juhlia, joissa nämä muistoja herättävät leivokset ovat pääosassa. Leipurin vaimo joutuu toimimaan ruoanmaistajana, ja hän on myös näkökulmahenkilö.
Koko konsepti oli mielestäni aika kaukaa haettu, enkä oikein ymmärtänyt, mikä tämän tarinan pointti oli.
Daryl Gregory: “Nine Last Days on Planet Earth”
Meteorisade kylvää siemeniä ympäri planeettaa, ja niistä kasvaa todellisia vieraslajeja. Tarina seuraa pojan kasvua mieheksi samalla kun oudot kasvit leviävät maailmalla.
Oikein hyvä, pienimuotoinen tarina hitaasta maailmanlopusta ja ajan kulumisesta.
Brooke Bolander: The Only Harmless Great Thing
Bolanderilta on mukana myös pienoisromaani, mutta Hugo-sääntöjen mukaan tämä vielä menee sanamäärältään "novelette"-osastolle.
1900-luvun alussa itsevalaisevia kellotauluja maalanneet työlaiset saivat radiummyrkytyksiä ja nostivat oikeusjutun työnantajaansa vastaan. Bolanderin vaihtoehtohistoriassa firma päättääkin siis kouluttaa elefantteja hoitamaan maalaamishommat. Toisella aikatasolla tiedenainen pohtii varoituskylttiä ydinjätevaraston luokse, ja keksii loistoidean: pimeässä hohtavat elefantit, totta kai!
Jos tämä kuulostaa mustalta komedialta, en ihmettele, mutta se olisi virhepäätelmä: tämä on hyvin vakavamielinen tarina, typerästä konseptistaan huolimatta.
Elefantit ovat tässä tarinassa viisaita matriarkkoja, jotka pystyvät kommunikoimaan ihmisten kanssa jonkinlaisella viittomakielellä. Suunnilleen puolet tarinasta kerrotaan elefanttien näkökulmasta, ja suunnilleen puolet näistä osista on runomuodossa.
Bolander selvästi yrittää tehdä kovin korkeakirjallista uuskummaa. Tarinassa on aika ajoin myös lupausta. Bolander ei ole huono kirjoittaja, silloin kun sille päälle sattuu. Harmi kyllä tässä tarinassa on lopulta kuitenkin huonoa enemmän kuin hyvää.
Ydinjäte-juonikuvio oli lopulta täysin turha eikä se mennyt oikein mihinkään. Runo-osuudet olivat heikkoja. Liian usein Bolander vaikutti haluavan briljeerata kielen kanssa, sen sijaan että hän keskittyisi itse tarinaan.
Ja tässäkin tarinassa kaikki mieshahmot olivat pahoja ja/tai tyhmiä ja kaikki naishahmot sympaattisia ja nokkelia.
Naomi Kritzer: “The Thing About Ghost Stories”
Folkloristi kirjoittaa väitöskirjaansa kummitustarinoista ja huolehtii samalla Alzheimerista kärsivästä äidistään. Kun äiti lopulta kuolee niin tutkija saa omankin kummitustarinansa.
Tämä oli ihan taiten kirjoitettu tarina, jossa spekulatiiviset elementit olivat kylläkin hyvin vähissä - niitä on vain juuri ja juuri niin paljon, että tätä voi ylipäänsä kutsua spefiksi.
Otsikon mainitsema asia kummitustarinoista on se, etteivät ne ole oikein kunnollisia tarinoita, jossa olisi alku, keskikohta ja loppu; ne yleensä vain kuvaavat jonkin oudon tapahtuman - ja se siitä. Tämän voin vahvistaa luettuani kirjan verran kummitustarinoita.
Jonkinlaiset otukset vaeltavat tuhoutuneessa maailmassa ja yrittävät selviytyä. Yksi niistä on "aaveiden" tuhoaja: edellisen sivilisaation raunioista löytyy usein pelottavia ja toisinaan vaarallisia aaveita, jotka saavat esimerkiksi ovet liikkumaan tai valot syttymään. Päähenkilö törmää kupolimaisessa rakennuksessa aaveeseen, joka täysin poikkeuksellisesti kykene keskustelemaan hänen kanssaan. Mutta mitä hyödyttää jutella aaveen kanssa, kun heimo on tuhoutumisen partaalla?
Ei hassumpi tarina siitä, kuinka toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunteet tekevät yhteisölle joka pahempaa jälkeä kuin fyysinen puute. Kategorian paras.
LYHYTROMAANIT
Martha Wells: Artificial Condition
Murderbot-sarjan toinen osa jatkuu melkein suoraan siitä, mihin viime vuoden Hugo-voittajaksi äänestetty ykkösosa All Systems Red päättyy. Murhabotti yrittää saada selkoa oman menneisyytensä hämäristä (ja karmeista) muistoista. Samalla Murhabotin pitää esittää ihmistä, mikä on sille hyvin epämiellyttävä kokemus.
Kirjat ovat kevyttä luettavaa, mutta niissä on myös syviä teemoja mukana. Murhabotti on hyvä hahmo: se on epävarma ja kyyninen, se jatkuvasti kyseenalaistaa omaa toimintaansa ja on mitä vakavimman huijarisyndooman vallassa. Kirjasarja käsittelee hyvin paljon ihmisyyttä: Murhabotti ei ole ihminen, mutta se on inhimillinen. Sen kehityskaari on hyvin tyydyttävä ja uskottava.
Wells onnistuu yhdistämään emotionaalista syvyyttä vauhdikkaisiin toimintaseikkailuihin. Olisin rakastanut Murhabotti-kirjoja teini-ikäisenä ja nautin niistä hieman eri syistä myös näin keski-ikäisenä.
Seanan McGuire: Beneath the Sugar Sky
Kolmas osa Wayward Children -sarjasta. Ensimmäinen osa oli Hugo-voittaja ja toinenkin ehdokkaana. Odotin, että Beneath the Sugar Sky kertoisi jonkun kadonneen lapsen tarinan ennen tämän saapumista Eleanor Westin "hoitokotiin", samalla tavalla kuin sarjan toinen osa Down Among the Sticks and Bones.
Sen sijaan BtSS jatkaakin tarinaa melko pian Every Heart a Doorwayn tapahtumien jälkeen. Tässä tavataan useita ensimmäisestä kirjasta tuttuja hahmoja ja päästään tutustumaan useisiin eri maailmoihin.
Tämä oli ihan kelpo seikkailutarina, mutta olin vähän pettynyt. Odotin jotain parempaa sarjan aikaisempien osien perusteella.
Nnedi Okorafor: Binti: The Night Masquerade
Binti-sarjan päätösosa alkaa todella hitaasti. Ensimmäinen neljäsosa kirjaa on lähinnä vain Bintin angstaamista. Se kävi tylsäksi jo muutaman sivun jälkeen. Sen sijaan että tuntisin sympatiaa Bintia kohtaan, hänen jatkuva valituksensa kovasta kohtalostaan alkoi lähinnä ärsyttää. Ainoana plussana on se, että Binti on ärsyttävä hyvin uskottavan teinimäisellä tavalla.
Okorafor toistaa Night Masqueradessa jatkuvasti samoja asioita. Joo, tajusin, että Binti tuntee olonsa alastomaksi ilman otjize-saviväriä ihollaan. Seitsemäs toistokerta ei tee asiaa vaikuttavammaksi, päinvastoin.
Olisin vielä voinut kestää hitauden ja toiston, jos tarina olisi saanut tyydyttävän päätöksen, mutta vielä mitä. Night Masquerade oli äärimmäisen epätyydyttävä lopetus sarjalle. Ymmärrän, että kirjailijat haluavat toisinaan poiketa aristoteelisesta draaman kaaresta, mutta silloin ottaa riskin. Jos ei vie tarinansa emotionaalista kaarta loppuun saakka, tuntee lukija helposti olonsa pettyneeksi - tai petetyksi. Esimerkkinä mainittakoon, ettei kannata laittaa tarinan kliimaksia suunnilleen puoleenväliin kirjaa, muuttaa se välittömästi antikliimaksiksi ja sitten jatkaa tarinaa sadan sivun verran jatkuvasti hitaammin ja tylsemmin. En voinut uskoa kirjan edetessä, että tarinassa tulee vieläkin uusi luku - ja tämä tapahtui kolme lukua ennen loppua.
Binti-sarjan olisi varmaan tarkoitus olla kasvutarina, mutta sellainen se ei ole. Okorafor tekee virheen, jonka olen nähnyt monien muidenkin kirjoittajien tekevän: Bintille tapahtuu paljon asioita, mutta hän ei kasva. Se, että hänestä on tullut kolminkertainen super-Sayian ei ole kasvua. Se, että hän on kohdannut kuninkaita ja lentänyt avaruudessa ei ole kasvua. Binti on pohjimmiltaan sama ahdistunut teini kirjan lopussa kuin alussa. Se on ehkä suurin pettymys koko kirjassa, joka tuotti pettymyksiä liukuhihnalta.
P. Djèlí Clark: The Black God’s Drums
Seikkailutarina steampunk-New Orleansissa, sijoitettuna samanlaiseen (tai samaan?) maailmaan kuin yllämainittu "The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington": taikuus toimii ja afrikkalaiset jumalat kykenevät vaikuttamaan maailmaan. Päähenkilö on kolmetoistavuotias katulapsi, Creeper, jonka mukana kulkee yksi näistä jumalista. Hän sattumalta saa selville Etelävaltioiden orjanomistajien pirullisesta juonen ja lähtee pysäyttämään sitä, apunaan biseksuaali trinidadilainen ilmalaivakapteeni.
Black God's Drums ei ollut huono, mutta olisin tykännyt tästä varmaan aika paljon enemmän, jos olisin musta amerikkalainen teini. Tämä on monella tavalla hyvin amerikkalainen tarina, joka olettaa, että Amerikan vaihtoehtohistoria koskettaa jollain tavalla. Tässä on myös jonkin verran identiteettipolitiikkaa mukana: orjien vapautuminen omien ponnisteluittensa ansiosta, afrikkalaisten jumalien voiman korostaminen. Ihmettelin, miten ihmeessä orjia ylipäänsä saatiin Amerikkaan, jos ne jumalat kerran olivat niin mahtavia.
Mutta kaiken kaikkiaan ihan kelpo seikkailutarina kaikkine steampunk-kliseineen.
Kelly Robson: Gods, Monsters, and the Lucky Peach
Lähes tuhoutuneen maapallon pinta on hylätty ja ihmiset asuvat maan alla. Muutamat idealistit yrittävät pikku hiljaa saada pintaa taas asumiskelpoiseksi, alue kerrallaan. Yhden ekologisen konsulttitoimiston eteen tulee mahtava tilaisuus: lähteä aikakoneella antiikin Mesopotamiaan tutkimaan jokialueen kuntoa silloin, kun se oli elinvoimaisimmillaan, jotta alueen ennallistamisprojekti osattaisiin tehdä paremmin.
Tarina keskittyy hyvin paljon henkilöihin, joista etenkin päähenkilö onkin todella hyvin kirjoitettu. Tässä on ekologiaa, taloustiedettä, yrityksen pyörittämisen tuskaa, historiaa ja aikamatkustusta. Kirjan nimi on niin huono että välttelin tähän tarttumista, mutta kirja olikin aika hyvä, vaikka loppu olikin vähän pettymys
Aliette de Bodard: The Tea Master and the Detective
Kirja herbalistiksi ryhtyneestä traumatisoituneesta avaruusaluksesta ja ärsyttävästä huumeidenkäyttäjä-salapoliisista. He törmäävät outoon rikokseen ja ryhtyvät selvittämään sitä. Tämä on siis aika pitkälle buddy-cop elokuva kirjamuodossa.
Tämä olisi voinut olla ihan hyvä kirja, mutta se oli liian lyhyt tarinaansa varten. De Bodardilla on paha tapa kertoa eikä näyttää; taipumus, josta valitin jo arvioidessani samaan Xuya-universumiin sijoittuvaa Perhonen ja jaguaaria. Avaruusalus esimerkiksi valittaa toistuvasti siitä, kuinka traumatisoitunut hän on, mutta siitä näkyy vain hyvin vähän merkkejä hänen käytöksessään. Sen vuoksi hahmot jäivät kylmiksi enkä lopulta piitannut yhdestäkään niistä pätkän vertaa.
ROMAANIT
Luin vain yhden näistä:
Rebecca Roanhorse: Trail of Lightning
Suuri osa maailmaa on joutunut vedenpaisumuksen alle. Jäljelle jääneillä alueilla hirviöt ja jumalat ovat palanneet ihmisten pariin. Maggie Hoskie on hirviönmetsästäjä, jolla on rajallisia yliluonnollisia kykyjä ja kasoittain tunteellisia ongelmia. Hän lähtee selvittämään uusien hirviöiden alkuperää yhdessä nuoren poppamiehen kanssa.
Viime vuoden Hugoissa ollut Roanhorsen novelli ei suuresti innostanut minua, vaikka se voittikin palkinnon. Se oli turhan identiteettipoliittinen minun makuuni. Odotin samaa ToL:ilta, mutta yllätyin positiivisesti. Vaikka kirja sijoittuu reservaattiin ja lähes kaikki hahmot ovat navajoja, ei kirja saarnaa tai politikoi. Intiaanit eivät ole kirjassa ylväitä esikuvia vaan moniulotteisia henkilöitä.
Trail of Lightning ei ole syvällinen kirja, vaan kevyehkö seikkailutarina, mutta hyvin tehty sellainen.
Kommentit
Lähetä kommentti