Kuivamustekala

Luin vuoden 2017 aikana 39 kirjaa. Niistä 15 oli tietokirjoja ja 24 romaaneja. Kirjoista 28 oli miesten kirjoittamia ja 11 naisten, prosentteina aika lähelle 70/30. Romaaneissa jako miesten ja naisten välillä meni 16 - 8 (66,6/33,3%), mutta tietokirjoissa 12 - 3 (80/20%). Näemmä en pahemmin tartu naisten kirjoittamiin tietokirjoihin. Luin selvästi enemmän kuin aikaisempina vuosina. Vuonna 2016 luin 19 kirjaa ja 2015 20 kirjaa. Osin tämä oli ihan tietoinen päätös: vähensin tarkoituksella blogien ja somen parissa vietettyä aikaa ja priorisoin kirjoja. Osin ero johtuu siitä, että edellisvuosina luin ainakin yhden TOSI pitkän kirjan (2016 Raamattu, 2015 Worm, joka on n. 5000-sivuinen netissä julkaistu mammutti). Tänä vuonna en lukenut mitään sellaista. Luin itse asiassa aika paljon lyhyitä kirjoja.  Lyhyin oli Kai Ashante Wilsonin pienoisromaani Taste of Honey, vain 136 sivua; vähän siinä rajoilla, voiko sitä laskea "kirjaksi". Kuudessa muussakin kirjassa oli alle 200 siv

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version

McDonaldin tuotannon ytimessä ovat suht-lähitulevaisuuteen sijoittuvat romaanit, jotka eivät sijoitu länsimaihin. River of Gods sijoittui Intiaan ja oli loistava. Brasyl puolestaan ei ollut kovin ihmeellinen. Dervish House kertoo tarinaa 2020-luvun Turkista, tarkemmin sanottuna Istanbulista, kaupunkien kuningattaresta. Lähitulevaisuus-scifi on pahuksen vaikea laji. Dervish House julkaistiin 2011. Silloin tuntui varmaan ihan uskottavalta, että 2020-luvulla Turkki liittyy EU:hun. Kävikin sitten vähän toisella tavalla. Turkki vaikuttaa valinneet autoritaarisen tien, eikä enää edes tosissaan pyri Euroopan Unioniin. Dervish House pitääkin lukea paitsi lähitulevaisuusvisiona, myös kontrafaktuaalisena "entä jos..?"-teoksena. Entä jos Turkki olisikin jatkanut demokraattisen oikeusvaltion tiellä? Millainen se sitten voisi olla vuonna 2027? McDonald kuvaa maata, joka on Euroopan ja Aasian rajalla niin fyysisesti kuin henkisesti. Useampi päähenkilö käyttää ilmaisua "hui

Uskontoja on helppo kritisoida, koska niissä tuntuu olevan yksi aika perustavanlaatuinen ongelma: ne perustuvat väitteisiin, jotka eivät tunnu olevan totta. Jumalan olemassaoloa tai -olemattomuutta ei tietenkään voi suoranaisesti todistaa, mutta kun tätä maailmaa katsoo, niin kyllä se muistuttaa vahvasti enemmän sellaista maailmaa, joka kukaan ei ole suunnitellut millään tavalla. Mutta toisaalta Jumalan olemassaoloon tai -olemattomuuteen keskittyminen missaa uskontojen koko idean. Nykypäivänä aika monet tuntuvat kuvittelevan, että pyhien kirjoitusten sananmukainen tulkinta olisi jotenkin olennaista uskonnon harjoittamisessa, mutta jos yhtään tuntee uskontotiedettä tai historiaa, niin tietää, ettei käytännössä ikinä uskontoja ole harjoitettu näin. Ylivoimaisesti suurin osa uskonnollisista ihmisistä kautta historian on tiennyt vain hyvin hatarasti, mitä siellä pyhässä kirjassa oikeastaan sanotaan - eikä siitä ole ollut niin väliäkään. Uskonnot ovat ennen kaikkea yhteisöjen rakenn

Hannu Rajaniemi on Suomen scifi-julkkis. Kvanttivaras-trilogia on laajasti kehuttu. Ei siis ole ihme, että hänen novellituotantonsakin kerätään koviin kansiin. Kirjan novellit voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 1) Kvanttivaras-maailmaan tai vastaavaan post-ihmisaikaan sijoittuvia tarinoita. Nämä olivat aika hyviä, mutta niitä oli aika vähän. 2) Muita selvästi scifi-osastolle meneviä novelleja. Sanotaan kokonaisarvioksi "ei huonoja". 3) Suomalaiseen mytologiaan pohjautuvaa urbaania fantasiaa. Nämä olivat... vähemmän hyviä. 4) Muuta urbaania fantasiaa / uuskummaa / kauhua. Ne olivat aika heikkoja esityksiä. Novellien lisäksi kirjassa oli lopussa myös lyhyempiä tarinanpätkiä: Twitter-mininovelleja ja satasanaisia raapaleita. Nämä olivat varsin turhia ja olisi voinut jättää painamatta. On aina pettymys, kun kirjan lopussa on selvästi täytteeksi tarkoitettua heikompaa materiaalia. Ihan kuin kustannustoimittajat eivät olisi kuulleet peak/end-säännöstä: j

On jotenkin hämmentävää tarttua 2000 vuotta vanhaan kirjaan. Onhan sitä monesti lukenut kirjoja, joiden tekijät ovat kuolleet jo aikapäiviä sitten, mutta silti. Se, että kirjoittaja on kuollut sata vuotta sitten on yksi juttu; se että hän on kuollut ennen ajanlaskun alkua on toinen. Ja erityisen oudolta tuntuu, kun kirja on ihan ymmärrettävä, jopa nautittava. Kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli omituisen moderni. Olen lukenut sumerien ja babylonialaisten kirjoituksia, mutta ne ovat ihan vieraita kulttuureita. Gilgameshiä pystyy lukemaan, mutta sen logiikka on monesti aika outoa: kuin lukisi jonkun unipäiväkirjaa. Asioita vain... tapahtuu, ilman kunnollista draaman kaarta. Sama juttu Vanhassa testamentissa, joitain poikkeuksia lukuunottamatta (esim. Esterin kirja). Mutta Platonin tekstit ovat hyvää stuffia. Sofokleen tragedioita lukee ilokseen. Ja Ciceron puhujanopas tuntuu sekin ihan lukemisen arvoiselta. Äkisti ollaankin ajatusmaailmassa, joka tuntuu ihan selkeältä. Eikä kys