Kuivamustekala

Greg Egan on ainutlaatuinen scifikirjailija. Hän on yksi suosikeistani, mutten kovin usein uskalla suositella hänen kirjojaan. Ne vaativat lukijalta tietynlaista mielenlaatua. Orthogonal -trilogia on tästä aika hyvä esimerkki. Me elämme neliulotteisessa aika-avaruudessa - mutta kuten hyvin tiedämme, vaikka aika on olevinaan yksi ulottuvuuksista, ei se käyttäydy kuten tilaulottuvuudet. Voin kääntyä niin, että äsken edessäni ollut suunta onkin nyt oikeallani. Mutta en voi kääntyä niin, että äsken tulevaisuudessani ollut suunta onkin nyt oikeallani.  Orthogonal on trilogia siitä, millaiselta maailma näyttäisi, jos universumi olisi symmetrisesti neliulotteinen: jos ajan voisi kääntää suunnaksi ja päinvastoin. Tarina alkaa vähän valistuksenomaisesta aikakaudesta alienien planeetalla. Jokaisen kirjan pääosassa on tiedemiehiä, jotka pähkäilevät tieteellisen vallankumouksensa kanssa. Tämä on tieteenfilosofian ystävälle aika mannaa. Koska kirjan maailmankaikkeuden luonnon

Lewis on tunnettu Narnia-tarinoista, mutta vasta äskettäin olen löytänyt hänen muut kirjansa. Ne ovat nimellisesti uskonnollista kirjallisuutta, mutta sen ei pidä antaa hämätä: niissä on loistavan piruilevaa kuvausta ihmisluonnosta, joka ilahduttaa ateistiakin. Aiemmin olen lukenut Paholaisen kirjeopiston, jossa kokenut piru opasti veljenpoikaansa, miten ihmisiä ohjataan ns. lavealle polulle. Great Divorce on teemoiltaan samanlainen, vaikka juoni onkin hyvin toisenlainen. Helvetistä järjestetään bussimatkoja Taivaaseen, ja tarina seuraa näiden kadotettujen sielujen toilailuja Paratiisissa. Voisi olettaa, että Taivaaseen päästyään kadotetut aaveet olisivat onnesta litteinä, etenkin kun heille tehdään kautta rantain aika selväksi, ettei kenenkään täydy lähteä paluumatkalle, ellei tahdo. Mutta vielä mitä! Aaveet kuluttavat aikansa lähinnä valittaen. Koko sakki on täysiä mielensäpahoittajia, jotka eivät piruttaan tai ylpeyttään suostu astumaan syvemmälle Taivaan iloihin. Tämä on

Yritin lukea tämän kirjan jo kerran aiemmin. Otin sen silloin mukaan kesälomamatkalle, mutta jo muutaman sivun luettuani tajusin tehneeni virheen. Tämä kirja ei totisesti sovi hiekkarantalukemiseksi, ei ylipäänsä kesälomalukemiseksi. Se on lohduton, kolkko ja synkeä. Se vaati kylmää ja pimeää vuodenaikaa. Nyt tammikuussa tartuin siihen uudelleen, kun ilmanala oli sopivampi. The Road kertoo miehestä ja pojasta, jotka kävelevät halki post-apokalyptisen Amerikan talvea pakoon, kohti etelää. He kulkevat tietä pitkin ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Post-apokalyptiset selviytymistarinat ovat parhaimmillaan todella mukaansatempaavia, ja McCarthyn kirja on parhaita lukemiani. Siinä on epätoivoisuutta sekoittuneena inhimillisyyteen. Parasta post-apokalyptisissa tarinoissa on omat kuvitelmat siitä, miten itse selviäisi vastaavassa tilanteessa. Minulla ei tietenkään ole yhtään taitoa, joista olisi mitään hyötyä sähköjen katkettua, mutta juuri siksi on niin kiehtovaa lukea ja kuvitel