Kuivamustekala

Tartuin kirjaan, kun Hesarin toimittaja vertasi sitä Jatkosota-extraan . Ymmärrän, mitä toimittaja ajoi takaa, miten itse ehkä olisi tehnyt samaa vertausta. Vaikkei Sankariaika ole lineaarinen lukuromaani, ei se ole myöskään Yli-Juonikkaan kirjojen tapainen postmodernistinen kokeilu. Juoni pyörii Suomen ensimmäisen valtiolipun ympärillä. Lippuneuvos Harry Hamartin saa vihiä, että ensimmäinen lippu voisi olla löydettävissä. Siinä sivussa lukija saa tietää varsin paljon lipun historiasta, vaakunoitten blasonoinnista eli sanallisesta kuvauksesta, itsenäistymisen ajan tapahtumista ja Runebergistäkin. Kirja kysyy toistuvasti, kenelle Suomen ja suomalaisuuden symbolit kuuluvat. Mistä puhumme, kun puhumme Suomesta? Sankariaika oli ihan jees, mutta jäin ehkä kaipaamaan jotain suurempaa. Tässä tuntui olevan aineksia parempaankin kirjaan. Sivuhenkilö Jauhiainen esimerkiksi oli aika kiinnostava, mutta näimme häntä varsin vähän. Kirja heittää täkyjä moneen suuntaan, mutta seuraa niistä

Liberan ex-toiminnanjohtaja Pursiainen kertoo, mitkä kaikki asiat Suomessa ovat pielessä. Jos on ikinä lukenut Pursiaisen blogia, tietää jo aika hyvin, mitä kirjassa tullaan sanomaan (s poiler alert: kaikki Suomen ongelmat johtuvat siitä, että jengi ei kannata talousliberalismia tarpeeksi), mutta kirja jaksoi silti viihdyttää. Pursiainen kirjoittaa rennosti ja intohimoisen oloisesti. Etenkin maatalous- ja yritystukien kamaluudesta vaahtoaminen yltyi herätyskokouksen saarnamiehen kierroksille, mikä oli erittäin hilpeää luettavaa. Osa kirjan luvuista oli tosin viimeistelemättömän oloisia, ja Pursiainen itsekin mainitsee muutamaan otteeseen, että kirjan valmiiksi saamisessa tuli kiire. Osa kirjan argumenteista on vahvempia kuin toiset, mutta heikoimmillaankin Pursiainen saa lukijan ajattelemaan asioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Suomessa on vain kaksi ihmistä, jotka julkisesti kritisoivat hyvinvointivaltiota: Pursiainen ja Jari Ehrnrooth. Hupaisaa kyllä he ovatkin sitten kä