Muinaissuomalaisten jäljillä (Homo Fennicus & Matka muinaiseen Suomeen)

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi.

Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeologian ja kielitieteen pariin. Jos erilaiset keramiikkatyylit kiinnostavat, niin tässä asetetaan niitä hyvin aika- ja paikkajanalle, mutta satunnainen lukija varokoon.

Tämä oli niin tiukkaa tekstiä, että koin tarpeelliseksi kerrata vähän yleistajuisemmasta teoksesta Suomen esihistorian vaiheita ja arkeologisia jäänteitä. Siksi jätin Langin hetkeksi tauolle ja luin välissä Ilari Aallon ja Elina Hakalan kirjan Matka muinaiseen Suomeen - 11000 vuotta ihmisen jälkiä (Atena 2017). Aalto & Hakala olivat jo minulle entuudestaan tuttuja oivallisesta Matkaoppaasta keskiajan Suomeen, eikä tämäkään kirja pettänyt. Matka muinaiseen Suomeen esitteli esitteli Suomen alueen muinaismuistoja, mutta ennen kaikkea toimi salavihkaisena johdatuksena arkeologiaan.

Kirja ei etene kronologisesti vaan teemoittain, mikä toisaalta tekee lukukokemuksesta mukavamman, mutta toisaalta vaikeuttaa eri aikakausien hahmottamista. Jos siis haluaa vaikka tietää, millaisia pronssikautisia muinaisjäänteitä Suomessa on, niin pitää hyppiä kirjassa edes takaisin. Se ei ollut hyvä asia tätä minun nimenomaista tavoitettani varten, mutta noin yleisesti ottaen ratkaisu on kyllä oikein perustelty.

Oikeastaan minulla on vain yksi kunnon kritiikki tätä kirjaa kohtaan, ja se on kirjan nimi. Jos kirja sanoo olevansa matka "muinaiseen" Suomeen, niin itse ainakin oletan, että fokus on esihistoriallisessa ajassa. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kirjassa esitellään paljon myös keskiaikaisia ja myöhempiäkin muinaismuistoja, jopa välirauhan aikaisia puolustusrakennelmia! Tämä sinänsä sopii arkeologiaa esittelevään kirjaan, mutta silloin nimi olisi saanut olla ihan erilainen, esim "Matka Suomen muinaismuistoille" tms.

Mutta oli miten oli: Aallon ja Hakalan teoksen vahvistamana sain Langin teoksen luettua loppuun. Yllättäen noin parinsadan sivun kohdalla alkaa osuus, jossa Lang tekee yhteenvedon ja esittelee oman näkemyksensä kielitieteen, arkeologian ja paleogenetiikan piirtämästä yhteiskuvasta itämerensuomalaisten saapumisista. Tämä oli huomattavasti aikaisempaa selväsanaisemmin ja yleistajuisemmin kirjoitettu osuus, ja tästä maallikkolukija saa kaikkein eniten irti. Suosittelisinkin Homo Fennicuksen aloittamista kuudennesta luvusta, mikäli et ole arkeologian opiskelija.

Mitä sitten opin näistä kirjoista? No, ainakin sen, että Suomessa on ollut asutusta jo 11 000 vuotta, mutta nämä asukkaat eivät pääsääntöisesti ole olleet "suomalaisia", siinä mielessä, että he olisivat suoraan Suomessa nykyisin elävien kantasuomalaisten esi-isiä ja -äitejä. Suurimman osan aikaa asuttajat eivät olleet edes suomalais-ugrilaisia. Ei tiedetä tarkasti, keitä Suomen alueen kivikautiset asuttajat olivat, mutta luultavasti he puhuivat jotain nyttemmin täysin kuollutta paleoeuraasialaista kieltä. Myöhemmin kivikaudella saapuneet nuorakeraamikot (vanhemmat lukijat tuntenevat nämä nimellä "vasarakirveskulttuuri") olivat kantaindoeurooppalaisia. Paljon näiden jälkeen Suomessa kävivät hiidenkiukaitten rakentajat, todennäköisesti Skandinaviasta paleogermaanisen kielensä kanssa. Paleogenetiikka kertoo meille, että nämä olivat vaaleaihoisia ja -hiuksisia sekä sinisilmäisiä, tosin kuin aiemmat tummemmat asukkaat.

Uralilainen kantakieli alkoi hajaantua vasta n. 2000 eaa jälkeen, eli kantasuomi ja -saame syntyivät vasta pronssikaudella. Nämä ryhmät saapuivat Suomen alueelle n. 900-700 eaa. Nämä edustivat geneettisesti eri haploryhmiä kuin varhaisemmat nuorakeraamikot ja hautakumpurakentajat, joten tässä kohdassa tapahtui väestön vaihtuminen - tosin ei luultavasti lainkaan väkivaltainen, sillä asutus Suomen alueella oli hiipunut aika vähäiseksi tässä vaiheessa, ja aiemmat asukkaat lähes varmasti vain sulautuivat uusien tulokkaiden ryhmiin.

Nykysuomi ei kuitenkaan suoraan syntynyt näiden ryhmien toimesta: myöhäiskantasuomi muotoutui lopulliseen muotoonsa Pohjois-Virossa, josta se levisi ajanlaskun alussa Suomenlahden yli ja muuttui selkeästi virosta erilliseksi suomen kieleksi viikinkiaikaan mennessä.

Suomeen on siis vuosituhansien mittaan virrannut useita muuttovirtoja, ja kieli on vaihtunut vielä useammin. Nämä eivät menneet kuitenkaan aina käsi kädessä: välillä kieli muuttui, vaikka ihmiset eivät suuremmassa määrin vaihtuneet; toisinaan taas maahan tuli uutta väkeä, jotka omaksuivat jo aiemmin paikalla olijoiden kielen.