Kuivamustekala

Tykkäsin Jatkosota-extrasta niin paljon, että päätin lukea myös Yli-Juonikkaan aiemman teoksen. Neuromaani on myös erittäin hyvä. Kirjassa on erikoinen rakenne: se on skitsofreenikon ajatusmaailmaa simuloiva  choose-your-adventure -pelikirja. Pelikirja tarkoittaa sitä, että kirjan juoni haarautuu lukijan päätösten perusteella. Neuromaanissa on reilut kaksisataa lukua. Luvun lopussa lukijan pitää tehdä päätös, mitä hän haluaa päähenkilön tekevän. Sitten lukija siirtyy päätöksensä osoittamaan lukuun jatkamaan tarinaa. (Jos kaipaa apua navigointiin, niin Enneuni-blogista löytyy kartta juonihaaroihin .) Kirjassa ei ole varsinaista juonta: lukija seuraa Gereg Bryggman -nimisen paranoidin skitsofreenikon (joka on ehkä aikanaan opiskellut neurotieteitä) päivää ja tekee valintoja Geregin puolesta. Suuri osa valinnoista on merkityksettömiä ja/tai johtavat outoihin umpikujiin. Koska Gereg on harhainen, ei kirjan tapahtumissa ole hirveästi normaalia logiikkaa, mutta siitä alkaa löytyä tiet

Danbisa Moyo: Dead Aid ja Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous I. Maailman köyhyyttä on saatu radikaalisti vähennettyä, mutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa köyhyys paikoitellen jopa lisääntyy. Afrikkaan kaadetaan kehitysapua miljarditolkulla, mutta se ei tunnu auttavan lainkaan niin paljon kuin voisi toivoa - jos se edes auttaa. Maailmanpankin ekonomisti Moyo ja pitkän uran kehitysavun parissa tehnyt Kääriäinen kirjoittavat varsin suorin sanoin niistä asioista, jotka kehitysyhteistyössä ovat pielessä. Molemmat mainitsevat "mikro-makro-paradoksin": apuohjelmat saavat mikrotasolla hyviä tuloksia, mutta näistä ei seuraa makrotasolla oikeastaan mitään. Iso kysymys onkin: miksei? Varhaisempien vuosikymmenien osalta kysymykseen on helppo vastata. 70- ja 80-luvuilla "kehitysapu" oli oikeastaan vienninedistämistyötä. Kehitysmaihin vietiin vaikka Sisun kuorma-autoja siinä toivossa, että maat ostaisivat lisää Sisuja myöhemmin. Laki vaati, että kaikki h