Siirry pääsisältöön

Rememberance of Earth's Past -trilogia: Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä, Death's End (Cixin Liu)


Jos Isaac Asimov olisi anakronistisesti lukenut Peter Wattsin kirjoja teini-ikäisenä, hän olisi aikuisena voinut kirjoittaa jotain Remembrance of Earth's Past -trilogian kaltaista. Monella tapaa Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä ja Death's End muistuttavat sci-fin kulta-ajan romaaneja: henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi, mutta tarinan idea ja juoni ovat hyvin mukaansatempaavia. Tämä on tieteiskirjallisuutta, jossa "tiede" on tosiaan keskiössä.

Miinuspuolena sukupuoliroolit ovat - myös vanhan ajan scifin tapaan - varsin ahtaat ja jopa karikatyyrimäiset. Kolmen kappaleen probleemassa on onneksi päähenkilönä/antagonistina Ye Wenjie, joka on monipuolinen naishahmo, mutta muuten kirjojen naiset kuvataan sentimentaalisiksi, tunteellisiksi ja heikoiksi. Miehet puolestaan ovat vahvoja ja päättäväisiä. Tämä on näin pohjoismaisesta näkökulmasta aika rasittavaa.

Eli sekä hyvässä että pahassa Liun kirjat muistuttavat sci-fin kulta-ajasta. Mutta yksi merkittävä ero löytyy. Vanha scifi oli pääsääntöisesti optimistista ja idealistista, mutta Liun sävyt ovat synkkiä ja jopa masentavia. Näissä kirjoissa ei ole sankareita ja seikkailuja. Sen sijaan löytyy paljon epätoivoa ja opportunismia. Liun näkemys ihmiskunnasta on aika samanlainen kuin Dr Coxilla Tuho-osastossa: "Ihmiset ovat paskiastäytteisiä paskiaisia paskiaiskuorrutuksella". Kun esimerkiksi yhdessä kirjassa maapallo on vaarassa tuhoutua, jotkut ihmiset suunnittelevat pakenevansa avaruuteen. Silloin väkijoukot pyrkivät parhaansa mukaan sabotoimaan heidän aluksiaan, logiikalla "jos me emme pelastu, ei kukaan pelastu!" Tämä on jo hyvin kyynistä jopa minun makuuni.

Kolmen kappaleen probleema avaa sarjan. Jos pidit Wattsin Sokeanäöstä, luultavasti nautit myös Kolmen kappaleen probleemasta. Niissä on paljon samaa henkeä: ne ovat molemmat kontaktitarinoita, joissa ensimmäinen kontakti ei ole riemun aihe. Niissä molemmissa ihmiskunta punnitaan ja havaitaan hyvin köykäiseksi. Molempien lukemisen aikana pysähtyy aina välillä tuijottamaan tyhjyyteen.

Synkästä metsästä ja Death's Endistä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta niitä: molempien ytimessä on filosofiset teoriat sivilisaatioista, jotka kerrotaan vasta melko kirjojen loppuvaiheilla, ja jotka toimivat tietynlaisina käänteinä kirjojen tarinoissa. Sanottakoon kuitenkin, että skaala kasvaa koko ajan suuremmaksi, mutta tarinat pysyvät silti hyvin koossa. Yksikään kirja ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin, vaan periaatteessa sarjan lukemisen voisi lopettaa minkä kirjan jälkeen tahansa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...