Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Donitsitaloustiede (Kate Raworth)

Tämä oli hyvin turhauttava kirja. Se oli suurelta osin kuraa, mutta siellä täällä oli helmiäkin. Kirjan parasta antia on otsikon "donitsi", joka on Raworthin piirtämä kuva kestävästä taloudesta. Kehitys ei saa vajota alle sen rajan, jossa ihmiset kärsivät puutetta; toisaalta se ei saa nostaa yli planeetan kestokyvyn. Donitsi on iskevä ja tehokas tapa kuvata sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävä kehitys yhdessä kuvassa. Tämä on hyödyllinen malli. Harmi kyllä siihen kirjan hyvät sisällöt aika pitkälle jäävätkin. Loppuosa kirjasta on suurimmaksi osaksi höttöistä hippeilyä, jossa on hyvin vähän sisältöä. "Meidän pitää rakentaa regeneratiivisia talouksia!" Joo, hyvältä kuulostaa: miten? Tähän Raworth ei vastaa.  Kirjan lukeminen olikin jatkuvasti turhauttava kokemus, vähän samaan tapaan ja samasta syystä kuin Rauhankoneen tapauksessa. On hyvin helppoa kertoa, että maailman pitäisi olla parempi. Vaikea ja kiinnostava osuus on kertoa, miten pääse

The Diamond Age (Neal Stephenson)

Teknologia ja yhteiskunta vaikuttavat aina toisiinsa. Ilman e-pilleriä ei olisi ollut sellaista feminististä liikettä kuin oli; ilman autoja ei olisi lähiöitä.  Mutta kun teknologia edistyy siihen pisteeseen, että kaikki tarpeemme on äärimmäisen helppo tyydyttää, miten yhteiskunta sopeutuu tähän? Kun nanokoneet voivat rakentaa mitä vain minimaalisella kustannuksella, mitä tapahtuu valtioille? Toiset uskovat, että lopputulos on täysautomatisoitu luksusavaruushomokommunismi. Mutta toiset ovat kyynisempiä. Joutilaisuus johtaa apatiaan. Eikö olisi uskottavaa, että runsaudensarvet johtavat ilottomaan hedonistiseen dekadenssiin? Stephenson on mielipiteiltään selvästi kyynisemmällä puolella, mutta hän ei pysähdy tähän pisteeseen. Loppujen lopuksi yhteiskunnat ovat aiemminkin sopeutuneet teknologisiin muutoksiin. Miksei niin kävisi tässäkin tapauksessa? Ja jos rajaton vapaus johtaa moraalin rappioon, niin ehkä pärjäävimmissä yhteiskunnissa ryhdetään vapaaehtoisesti rajoittamaa

Emperor of All Maladies: a Biography of Cancer (Siddharta Mukherjee)

Koska pidin Gene: an Intimate Historysta niin paljon, päätin lukea myös Mukherjeen aikaisemman kirjan. Se kertoo nimensä mukaan syövän tai oikeastaan syöpätutkimuksen historian.  Kuten monilla muillakin, niin minullakin on vahva muistikuva lapsuudesta: vierailu sairaalassa tapaamassa kuolevaa isoisääni, jolla oli syöpä - tässä tapauksessa haimasyöpä. Syöpä on tauti, johon hyvin monella on henkilökohtainen suhde. Aina on joku sukulainen, joka on kuollut syöpään; joku tuttu tai läheinen (tai itse), joka on kamppaillut syöpää vastaan.  Muistan myös lapsuudestani, kuinka vielä silloin 80-luvulla puhuttiin "lääkkeestä syöpään". Ajatus oli, että joku päivä löydämme taikaluodin: lääkkeen, rokotteen tai vastaavan, jonka avulla kukistamme syövän ihan niin kuin isorokkokin kukistettiin. Tämä oli syöpätutkimuksen tila 70-luvulla. Mukherjeen kirjasta huomasi, kuinka alkeellista meno on ollut ihan muutamia vuosikymmeniä sitten. Syövän suhteen tutkijat olivat ihan pimennoss

Elämän lyhyydestä (Seneca)

Kolme lyhyttä tekstiä stoalaiselta filosofilta: Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät melko samaa aihetta, mutta Johdatuksesta ei liity näihin lainkaan,enkä ihan ymmärrä, miksi se on julkaistu samoissa kansissa.Se ei ole huono, mutta koska se on niin erilainen, en käsittele siitä tässä arviossa lainkaan. Senecan mukaan voi elää kolmella tavalla: nautintoja tavoitellen, "joutilaisuudessa" - eli mietiskellen filosofiaa ja hyveitä - tai "toiminnassa", eli toimien yhteisen hyvän eteen. Ensimmäinen vaihtoehdoista on tietty Senecan mielestä surkea, joten jäljelle jää kysymys: onko parempi yrittää saavuttaa suuria vai vetäytyä omiin oloihin lukemaan filosofiaa? Seneca pitää toimintaa hyvänä, mutta ehkä yllättäen kannustaa kuitenkin joutilaisuuteen. Valtion palveleminen on hyvä, mutta joutilas palvelee suurempaa valtiota kuin näitä rupuisia maallisia. Hyveitä mietiskelevä ihminen toimii koko ihmiskunnan hyväksi edistäessään meidän kaikkien yhteistä vii

The Gene: An Intimate History (Siddharta Mukherjee)

Tämä on niitä kirjoja, joka saa monet asiat naksahtamaan paikoilleen. Ajattelin suurin piirtein tajuavani, miten genetiikka noin yleisellä tasolla ajateltuna toimii, mutten ollut koskaan perehtynyt aiheeseen kunnolla. Siksi minulla oli useita puuttuvia paloja tietämyksessäni. Mukherjeen kirja auttoi lisäämään nämä palat - sekä myös useita muita paloja, joiden puuttumista en ollut edes tajunnut.  Kirja etenee enemmän tai vähemmän kronologisesti. Se esittelee perinnöllisyyden tutkimuksen lyhyehkön historian tiiviisti mutta selkeästi. Genetiikan historia on tosiaan hämmentävän lyhyt: vaikka Mendel selvitti kuuluisat periytymislakinsa jo 1860-luvulla, jäi hänen tutkimuksensa useaksi vuosikymmeneksi täysin pimentoon ja unohduksiin. Oikeastaan perinnöllisyyttä on kunnolla tutkittu vasta reilut sata vuotta. Se on häkellyttävää: atomin rakenne selvitettiin jo 1930-luvulla, mutta DNA:n merkitys perinnöllisyydelle selvisi vasta 1940-luvun puolivälissä ja sen rakenne tajuttiin vasta 1953.

The Bottom Billion (Paul Collier)

I. Collier aloittaa kirjansa Hans Roslingin tyyliin kertomalla, kuinka maailma on muuttunut selvästi paremmaksi. 1990-luvun alussa maailmassa oli miljardi rikasta ja viisi miljardia köyhää. Rikkaita on edelleen noin miljardin verran, mutta köyhien määrä on tippunut myös miljardiin. Väliin jää viitisen miljardia ihmistä, jotka eivät ole globaalilla mittakaavalla rikkaita eivätkä köyhiä: nämä ovat niitä Hondurasin tai Kiinan tyyppisiä maita, joissa ei kuolla nälkään, mutta jotka eivät ole saavuttaneet Euroopan tyylistä elintasoakaan. Mutta siinä missä Rosling tyytyy iloitsemaan ihmisten rikastumisesta, niin Collier kääntää katseensa jäljellä oleviin miljardiin köyhään. Miksi nämä ihmiset eivät ole rikastuneet? Miksi osa maista on edelleen rutiköyhiä, vaikka suurin osa kehitysmaista vaurastui selvästi viimeisen 20 vuoden aikana? Miksi miljardi ihmistä on pudonnut kelkasta? Jos maat haluavat rikastua, niissä pitäisi olla talouskasvua. Köyhimmät maat kuitenkin rikastumisen sija

Feed (Mira Grant)

Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia. Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia.  Mira Grantin Feed lähtee juuri

The End of Animal Farming (Jacy Reese)

Tämä kirja sai minut haaveilemaan, että lopettaisin duunini ja perustaisin keinolihaa tuottavan yrityksen. Se on itsessään jo aika hyvä saavutus, mutta End of Animal Farming innosti minua muillakin tavoilla. Se on yhtä aikaa hyvin realistinen että rehellisen utopistinen kirja, joka hahmottelee selkeitä reittejä kohti tulevaisuutta, jossa eläinten hyötykäyttö on lopetettu. Reese aloittaa puhumalla moraalisesta kehästä. Kaikki ihmiset kokevat, että toisille pitää olla reilu ja kohdella heitä hyvin - mutta tämä sääntö koskee vain niitä tyyppejä, jotka ovat niinsanotun "moraalisen kehän" sisäpuolella. Aikanaan moraalinen kehä käsitti vain oman heimon jäsenet. Vierasheimolaisia sai kurmottaa niin paljon kuin sielu sieti. Ajan myötä valtakunnat laajenivat, ja moraalinen kehä laajeni käsittämään kaikki oman maan kansalaiset - mutta vierasmaalaiset ovat edelleen vapaata riistaa. Sitten kaikki valkoiset olivat moraalisen kehän sisällä, mutta alkuasukkaita sai toki tappaa ja orj

Medeia & Ifigeneia Auliissa (Euripides)

Medeia ja Ifigeneia Auliissa ovat antiikin ajan kreikkalaisia tragedioita, ja kuten kaikki muutkin antiikin tarinat, ne ovat perusolemukseltaan fanficciä. Katsotaan vaikka näitäkin tarinoita: Medeiassa päähenkilö on Iasonin vaimo, ja kuten muistamme, Iason on kuuluisien argonauttitarinoiden päähenkilö. Ifigeneia puolestaan on Troijan sodan sankari Agamemnonin tytär.  Antiikin Kreikassa tuntui olevan tasan kaksi tarinaa: argonautit ja Troijan sota. Näihin tapahtumiin jokainen näytelmäkirjailija sitten sijoitti oman tarinansa. Tämä ei ole paheksuva tuomio, päinvastoin. Tämä on itse asiassa aika luonteva tapa tehdä tarinoita. Henkilöitä ei tarvitse juuri esitellä, koska kaikkihan tietävät, kuka Akhilleus on ja millainen hän on luonteeltaan. Siten kirjailija voi keksittyä itse tarinaan.  Fanficin kirjoittajien ei siis kannattaisi hävetä: he ovat erittäin hyvässä seurassa. Ensi kerralla kun kirjoitat eeppiseen Harry/Ron-ficciisi uusia lukuja, niin seuraat käytännössä Euripideen

Sankariaika (Juha Seppälä)

Tartuin kirjaan, kun Hesarin toimittaja vertasi sitä Jatkosota-extraan . Ymmärrän, mitä toimittaja ajoi takaa, miten itse ehkä olisi tehnyt samaa vertausta. Vaikkei Sankariaika ole lineaarinen lukuromaani, ei se ole myöskään Yli-Juonikkaan kirjojen tapainen postmodernistinen kokeilu. Juoni pyörii Suomen ensimmäisen valtiolipun ympärillä. Lippuneuvos Harry Hamartin saa vihiä, että ensimmäinen lippu voisi olla löydettävissä. Siinä sivussa lukija saa tietää varsin paljon lipun historiasta, vaakunoitten blasonoinnista eli sanallisesta kuvauksesta, itsenäistymisen ajan tapahtumista ja Runebergistäkin. Kirja kysyy toistuvasti, kenelle Suomen ja suomalaisuuden symbolit kuuluvat. Mistä puhumme, kun puhumme Suomesta? Sankariaika oli ihan jees, mutta jäin ehkä kaipaamaan jotain suurempaa. Tässä tuntui olevan aineksia parempaankin kirjaan. Sivuhenkilö Jauhiainen esimerkiksi oli aika kiinnostava, mutta näimme häntä varsin vähän. Kirja heittää täkyjä moneen suuntaan, mutta seuraa niistä

Paska Suomi (Heikki Pursiainen)

Liberan ex-toiminnanjohtaja Pursiainen kertoo, mitkä kaikki asiat Suomessa ovat pielessä. Jos on ikinä lukenut Pursiaisen blogia, tietää jo aika hyvin, mitä kirjassa tullaan sanomaan (s poiler alert: kaikki Suomen ongelmat johtuvat siitä, että jengi ei kannata talousliberalismia tarpeeksi), mutta kirja jaksoi silti viihdyttää. Pursiainen kirjoittaa rennosti ja intohimoisen oloisesti. Etenkin maatalous- ja yritystukien kamaluudesta vaahtoaminen yltyi herätyskokouksen saarnamiehen kierroksille, mikä oli erittäin hilpeää luettavaa. Osa kirjan luvuista oli tosin viimeistelemättömän oloisia, ja Pursiainen itsekin mainitsee muutamaan otteeseen, että kirjan valmiiksi saamisessa tuli kiire. Osa kirjan argumenteista on vahvempia kuin toiset, mutta heikoimmillaankin Pursiainen saa lukijan ajattelemaan asioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Suomessa on vain kaksi ihmistä, jotka julkisesti kritisoivat hyvinvointivaltiota: Pursiainen ja Jari Ehrnrooth. Hupaisaa kyllä he ovatkin sitten kä

Neuromaani (Jaakko Yli-Juonikas)

Tykkäsin Jatkosota-extrasta niin paljon, että päätin lukea myös Yli-Juonikkaan aiemman teoksen. Neuromaani on myös erittäin hyvä. Kirjassa on erikoinen rakenne: se on skitsofreenikon ajatusmaailmaa simuloiva  choose-your-adventure -pelikirja. Pelikirja tarkoittaa sitä, että kirjan juoni haarautuu lukijan päätösten perusteella. Neuromaanissa on reilut kaksisataa lukua. Luvun lopussa lukijan pitää tehdä päätös, mitä hän haluaa päähenkilön tekevän. Sitten lukija siirtyy päätöksensä osoittamaan lukuun jatkamaan tarinaa. (Jos kaipaa apua navigointiin, niin Enneuni-blogista löytyy kartta juonihaaroihin .) Kirjassa ei ole varsinaista juonta: lukija seuraa Gereg Bryggman -nimisen paranoidin skitsofreenikon (joka on ehkä aikanaan opiskellut neurotieteitä) päivää ja tekee valintoja Geregin puolesta. Suuri osa valinnoista on merkityksettömiä ja/tai johtavat outoihin umpikujiin. Koska Gereg on harhainen, ei kirjan tapahtumissa ole hirveästi normaalia logiikkaa, mutta siitä alkaa löytyä tiet

Kehitysavun kritiikkiä

Danbisa Moyo: Dead Aid ja Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous I. Maailman köyhyyttä on saatu radikaalisti vähennettyä, mutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa köyhyys paikoitellen jopa lisääntyy. Afrikkaan kaadetaan kehitysapua miljarditolkulla, mutta se ei tunnu auttavan lainkaan niin paljon kuin voisi toivoa - jos se edes auttaa. Maailmanpankin ekonomisti Moyo ja pitkän uran kehitysavun parissa tehnyt Kääriäinen kirjoittavat varsin suorin sanoin niistä asioista, jotka kehitysyhteistyössä ovat pielessä. Molemmat mainitsevat "mikro-makro-paradoksin": apuohjelmat saavat mikrotasolla hyviä tuloksia, mutta näistä ei seuraa makrotasolla oikeastaan mitään. Iso kysymys onkin: miksei? Varhaisempien vuosikymmenien osalta kysymykseen on helppo vastata. 70- ja 80-luvuilla "kehitysapu" oli oikeastaan vienninedistämistyötä. Kehitysmaihin vietiin vaikka Sisun kuorma-autoja siinä toivossa, että maat ostaisivat lisää Sisuja myöhemmin. Laki vaati, että kaikki h

Curse of Chalion & Paladin of Souls (Lois McMaster Bujold)

Vorkosigan-saagastaan tunnettu Lois McMaster Bujold on kirjoittanut myös fantasiasarjan "World of the Five Gods". Luin sen kaksi ensimmäistä osaa (Curse of Chalion ja Paladin of Souls). Ensimmäisten sivujen perusteella kirjasarja ei vaikuttanut lupaavalta. Fantasiaromaaneilla on pahana tapana kuluttaa sivukaupalla tekstiä maisemien kuvailun, ja Curse of Chalion jatkoi tätä jo Tolkienista alkanutta traditiota. Mutta onneksi kirja parani nopeasti hitaan alun jälkeen, ja se osoittautui lopulta todella hyväksi. Fantasiassa taikuus on tärkeässä roolissa. Fantasiakirjat jaetaankin "korkeaan" tai "matalaan" fantasiaan sen perusteella, onko taikuus jokapäiväinen vaiko harvinainen osa maailmaa. Olen itse matalan fantasian ystäviä, ja World of Five Gods on selvästi tällä puolella. Taikuus  on myös hyvin erilaista eri maailmoissa. Osa fantasiakirjoista suhtautuu taikuuteen kuin se olisi tiedettä: sitä opiskellaan yliopistossa ja se noudattaa tarkko

Hugo-ehdokkaat 2018

Hugo on scifi- ja fantasiakirjallisuuden fanien jakama palkinto parhaille teoksille. Siitä pääsee äänestämään, jos osallistuu Worldconiin, maailman  suurimpaan SF/F-tapahtumaan. Viime vuonna Worldcon oli Helsingissä, joten olin kerrankin Hugo-äänestäjä. Kun viime vuonna luin ehdokasnovelleja , tunsin pääseväni paremmin kartalle siitä, mitä SF/F-kentällä tapahtuu täällä hetkellä. Siksi päätin, että luen tänäkin vuonna kaikki ehdokasnovellit ja pienoisromaanit. Luin myös kaksi ehdokkaana olevaa romaania, joten laitetaan nekin samaan arvioon. Yleisarvosana on heikompi kuin olisin toivonut. Todella moni ehdokas oli ihan hauska, mutta sisällöltään lopulta hyvin kevyt. Pidän enemmän scifistä, joka laittaa ajattelemaan, mutta nyt moni ehdokas oli pelkkää viihdettä. Fanficin vaikutus näkyy tänä vuonna tosi vahvasti, hyvin monesta novellista löytyy ficcimäisiä piirteitä enemmän kuin olisi tarvinnut. Transsukupuolisten hahmojen määrä oli häkellyttävän suuri. Lähes jokaisessa pie