Kuivamustekala

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli ilo lukea. Murakamin taito on yksityiskohtien kuvaamisessa. Hänen kirjansa ovat aina nautinnollisia kokemuksia ilmaisun rikkauden vuoksi: "Sihteeri painoi sisäpuhelimen nappia kuin olisi koskenut suuren koiran kuonoa." Murakami voisi ihan vapaasti kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan ainoastaan ostosreissusta Alepaan, ja lukisin sen silti lumoutuneena. Tässä kirjassa on kuitenkin selkeä juoni. Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on rautatieasemia suunnitteleva insinööri. Lukioikäisenä ja nuorena opiskelijana hän oli ollut hyvin tiiviin ystäväpiirin osa, kunnes eräänä päivänä täysin varoituksetta hänen ystävänsä hylkäsivät hänet eivätkä suostuneet edes puhumaan hänelle. Tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät arvet, jotka eivät ole vielä aikuisiässäkään parantuneet. Hän päättää vuosien jälkeen selvittää, miksi hänet suljettiin nuorempana pois ystäväpiiristä. Kirja liikkuu eri aikatasoilla: välillä kerrotaan Tazakin nuoruusvuosista,

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran takakansiteksti on "Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi." Tämä on täydellinen takakansiteksti. Se ei paljasta kirjasta mitään, mutta antaa silti erittäin vahvan käsityksen siitä, millaista tavaraa kirjasta löytyy.  Yli-Juonikas hallitsee poliittisen satiirin. Tämä on hyvin hauska teos, joka onnistui yllättämään monessa kohdassa sanavalinnoillaan. Se onnistuu satiirissaan välillä sanomaan monet asiat selvemmin kuin mihin yhteiskuntaopin oppikirja pystyisi: "1990-luvulle tultaessa perinteinen vasemmiston ja oikeiston välinen valtakamppailu korvautui rotureaalipoliittisen nationalismin ja globaalin kapitalismin nimiin vannovan lisko-oikeiston vastakkainasettelulla." Kirja seuraa suurimman osan aikaa perussuomalaisen kansanedustaja Pentti Niskapalkin avustaja Mika Kingelinin edesottamuksia. Hänen tehtävänsä kirjan alussa on mm. yrittää jäljittää, mihin konkarikansanedustaja Kauko Sademies on kadonnut. Kaiken taustal

Jumalan vihan ruoska oli niin hyvä, että halusin tutustua Mirkka Lappalaisen muihinkin teoksiin. En tosiaan pettynyt.  1600-luvun Ruotsin historiaa lyhyinä esseinä - what's not to like? Kirjan nimiessee kertoo kupariplootusta, omituisesta rahayksiköstä, joka painoi kilotolkulla. Kupari ei ehkä tunnu järkevältä valinnalta rahaa varten, kun se on kuitenkin niin vähäarvoista, mutta Ruotsin hallitsijat uskoivat Falunin kuparikaivokseen kuin Sipilä Talvivaaraan. Sieltä kaivettiin kuparia niin paljon kuin maasta lähti, minkä vuoksi kuparin arvo laski markkinoilla. Ratkaisuksi keksittiin tehdä kuparista jättimäisiä kolikoita, jotta kupari ei virtaisi raaka-ainemarkkinoille hintaa laskemaan. Tämä tuntuu nykylukijalle hyvin nyrjähtäneeltä logiikalta, mutta merkantilismin aikaan tässä ajateltiin olevan selvää idistä. Jos maassa on rikkauksia, niin niitähän pitää hyödyntää! Ruotsalaiset halusivat uskoa, että pohjoisesta löytyy mahtavia rikkauksia. Toinen essee, Jäätynyt paratiis