Kuivamustekala

Chris Stringer on pitkän linjan paleoantropologi, joka kertoo Homo sapiensin evoluutiohistorian kirjassaan Vain yksi jäi: miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos Lone Survivors 2012, suom. Jorma Keskitalo). Stringer oli ensimmäisten joukossa puolustamassa ajatusta Afrikasta ihmissuvun alkukotina. Yllätyin, kun hän kertoi tämän ajatuksen tulleen valtavirraksi vasta 80-luvulla: olen itse aina kuullut Afrikka-teorian esitettynä itsestäänselvänä faktana. Tälle teorialle oli ja on edelleen kuitenkin kilpailevia teorioita. Jotkut eivät edes hyväksy jakoa Homo erectukseen, neandertalin-, denisovan- ja nykyihmisiin, vaan pitävät näitä kaikkia Homo sapiensin erilaisina muotoina! Ja nyt, luettuani Stringerin kirjan, alan ymmärtää myös niitä kilpailevia näkemyksiä. Stringer nimityäin esittelee tutkimukset ja eri tulkinnat häkellyttävän rehellisen oloisesti. Vaikka hän onkin RAO-teorian (recent African origin eli äskettäinen afrikkalainen alkuperä) suuri kannattaja

Suomen romanien historia (toim. Panu Pulma, SKS 2012) on akateeminen ja kattava selvitys romanien historiasta ja osittain nykypäivästäkin. Suomalaisilla ei ehkä ole orjuus- tai siirtomaavaltamenneisyyttä, mutta kyllä meilläkin on isoja mustia tahroja historiassamme, ja romanien kohtelu halki vuosisatojen on yksi näistä. Tiesittekö esimerkiksi, että Urho Kekkonen suositteli 1942 romanien sijoittamista keskitysleireihin, ja yksi tällainen pakkotyöleiri perustettiinkin? Tämä ei jostain syystä ole tullut aiemmin korviini Kekkosesta puhuttaessa. Ei sinänsä, Kekkosen ehdotus sopi hyvin romanipolitiikan pitkään linjaan, jossa romaneita on karkotettu ja vainottu viranomaisten taholta sekä suljettu pakkotyölaitoksiin. Etenkin fennomanian aikaan romanien ahdistelu kiihtyi: suomalaiseen kansallisaatteeseen ei oikein sopinut, että maassa oli selkeästi valtaväestöstä eroava ryhmä. Lista vääryyksistä on pitkä: sodassa taistelleilta romanimiehiltä evättiin oikeus rintamamiestalon hankkim

Aeneis on antiikin roomalaisten suureepos, joka kertoo Troijan sodasta selvinneen Aeneaan ja hänen kumppaniensa tarinan, jonka päätteeksi he luovat pohjan Rooman valtakunnan synnylle. Tämä ei ole kansantarinoista syntynyt eepos, vaan keisari Augustuksen tilaustyö. Vergilius käyttää työnsä pohjana Homeroksen eeppisiä runoja Ilias ja Odysseia.  Aeneista voisi verrata monella tavalla James Joycen Ulyssekseen: molemmat ottavat Homeroksen lähtökohdakseen, mutta tekevät kuitenkin aivan uuden tarinan. Vergiliuksen kuvaus matkasta alamaailmaan on paljon parempi kuin Homeroksen. Didon tarinalle ei ole vastinetta Homeroksella, ja se onkin koko eepoksen parhaita kohtia. Kirjan alkupuoli seuraa Odysseian rakennetta, jälkimmäinen puolisko taas Iliaan. Teoksen kuuluisimmat kohdat (Troijan tuho, Didon tarina, matka alamaailmaan) ovat kaikki alkupuolella. Viimeisissä kuudessa laulussa kuvataan troijalaisten ja italialaisten välisiä taisteluita, erityisesti Aeneaan ja tämän nemesiksen Turnu

Dystopian menestyksen mittari on aika pitkälle se, kuinka monessa erilaisessa tilanteessa kirjan ideoihin voidaan viitata. Orwellin Vuonna 1984 on klassikko, koska niin monet eri tahot meidän yhteiskunnassamme haluavat käyttää sanoja tarkoittamaan jotain muuta kuin mitä ne alunperin ovat tarkoittaneet. Näin ollen sekä äärioikeisto että antifa voivat viitata "uuskieleen" ja ajatella sen tukevan heidän näkökantojaan. Tällä mittarilla arviointuna Yoko Ogawa n Memory Police (2019; alkuteos Hisoyaka na kesshō 1994, kääntäjä Stephen Snyder) voisi hyvinkin menestyä. Se sijoittuu saarelle, jossa asiat "katoavat". Jonakin kauniina päivänä vaikkapa hiusnauhat "katoavat", jolloin ihmiset kerääntyvät polttamaan hiusnauhansa ja lakkaavat käyttämästä niitä - jopa unohtavat, että niitä on ikinä ollut olemassa. Jos joku ei unohda, niin hän joutuu ongelmiin Muistipoliisin kanssa. Muistipoliisi ja katoamiset ovat ideoita, jotka resonoivat: niiden avulla voisi k

Janne Nummela, Tommi Nuopponen ja Jukka Viikilä:  Ensyklopedia (Poesia, 2011)   Tämä on kirja jota ei voi lukea kovin paljon kerrallaan. Vaikka sen nimi ja muoto viittaavat tietosanakirjaan, on  Ensyklopedia  perusrakenteeltaan jopa antiteesi tietosanakirjalle: siitä ei voi löytää mitään tietoa etsimällä hakusanoilla. Vaikka sattuisikin löytämään oikean hakusanan, harvemmin onnistuu saamaan aiheesta lisää tietoa tämän kirjan avulla. Sitä vastoin voi saada oivallusta, häkeltymistä ja hupia.  Kirjan tekstipätkistä vajaa puolet on lainattu muualta, lähinnä Aelianuksen eläinkertomuksista, bysanttilaisesta Suda-tietosanakirjasta ja Diderotin Encyclopédiestä. Loput ovat kirjailijoiden (lähinnä Nummelan ja Viikilän) proosarunoutta. Kirjan tekee erityisen kiehtovaksi se, ettei aina ole ilmiselvää, kummasta on kyse: proosarunosta vai todellisesta tietosanakirjatekstiksi tarkoitetusta pätkästä. Se pistää miettimään tiedon käsitteen muuttumista: erityisesti Sudan artikkelit vaikuttavat usein nyky

Olen ollut hieman huolissani niistä uutisista, joita Yhdysvaltojen yliopistoista kuuluu. "Kampusvasemmistolaiset" ovat lähivuosina järjestäneet useita protesteja, kun yliopistolle on kutsuttu oikeistolaisia puhujia, ja toisinaan nämä protestit ovat äityneet väkivaltaisiksi . Samaan aikaan opiskelijat ovat vaatineet, ettei luennoilla ja seminaareissa saa käsitellä "triggeröiviä" aineistoja ja aiheita, mikä tekee esim. raiskauslainsäädännön opettamisesta lähes mahdotonta . Kaiken huipuksi professorit ja muu henkilökunta saa olla varpaillaan, sillä väärin aseteltu sana sähköpostissa tai epäsopivaksi katsottu tutkimusaihe voi saada väkijoukon liikkeelle sekä Twitterissä että fyysisesti vaatimaan professorin eroa - ja näihin vaatimuksiin on monesti suostuttu. Muistan, kuinka kulttuurisen omimisen käsite syntyi ensin Jenkeissä ja vaikutti hetken olevan vain jotain amerikkalaisten omaa sekoilua - mutta muutamaa vuotta myöhemmin sama keskustelu oli täydessä k

Pitkän linjan suomentaja Kersti Juva kertoo kirjassaan Löytöretki suomeen (SKS 2019) suomen erityispiirteistä käyttäen esimerkkeinä omia käännöstöitään - erityisesti virkkeitä, jossa suomen ja englannin ilmaisukeinot eroavat selvästi toisistaan. Suomessa on esimerkiksi todella paljon verbejä, jotka kuvaavat mahdollisia tai vaihtoehtoisia tiloja: esimerkiksi viitsiä, taitaa, joutua, rittää, ehtiä ja jaksaa. Yhdellekään näistä verbeistä ei löydy vastiketta englannista. Jos englanninkielinen haluaa ilmaista saman asian, hän tarvitsee kokonaisen lauseen. Samoin esimerkiksi verbit "viihtyä" tai jopa "osata"! On myös erinäisiä muita ilmaisullisia keinoja, joita englannissa ei ole, kuten sana "muka" (kuten lauseessa "hän on muka helsinkiläinen, vaikkei edes tiedä, missä on Stockan kello!"). Englannissa asioita ilmaistaan usein henkilöiden kautta, jopa silloin kun tekijä on epämääräinen: "Let's go to the restaurant, they'll have

Koronan aiheuttaman poikkeustilan "kunniaksi" otimme Tiiliskivien ystävät -FB-lukupiirissämme kesälukemiseksi Giovanni Boccaccion karanteeniklassikon Decameronen, joka on tähän asti lyhyin lukemamme kirja, mutta 600-800 sivun (versiosta riippuen) mitallaan lienee silti tarpeeksi pitkä voidakseen tulla luetuksi "tiiliskivien" joukkoon.  Boccaccio kirjoitti Decameronen joskus 1340- ja 50-lukujen taitteessa, luultavimmin 1348-1353. Kirjassa kolme nuorta miestä ja seitsemän nuorta naista lähtevät mustaa surmaa karkuun Firenzestä Fiesoleen, jossa he viettävät kaksi viikkoa. Joka viikko he viettävät kaksi vapaapäivää, muut kymmenen päivää he kertovat tarinoita. Jokainen nuorista kertoo joka päivä yhden tarinan, joten kirjassa on yhteensä sata tarinaa.  Kirja on suomennettu kolmasti, mutta kunnolla vain kerran: ensimmäinen kerta tapahtui 1908 anonyymin kääntäjän toimesta, joka ilmeisesti oli kääntänyt teoksen ruotsinnoksen perusteella. Tämän version jos joku on