The Future of Capitalism. Facing the New Anxieties (Paul Collier)

I.

Bottom Billion oli niin hyvä kirja, että halusin ehdottomasti lukea jotain muutakin Paul Collierilta. Kun kuulin, että hän on kirjoittanut yhteiskuntaa yleisesti ruotivan kirjan, tartuin siihen välittömästi. Enkä pettynyt: en olekaan tehnyt näin paljon muistiinpanoja kirjasta sitten Jonathan Haidtin The Righteous Mindin. Future of Capitalism ei ole yhtä hyvä kuin Haidtin kirja, mutta se pisti kyllä ajatukset liikkeelle.

Collier aloittaa tunnistamalla kolme merkittävää jakolinjaa nykymaailmassa:

1. Rikkaat kaupungit vs taantuvat kylät
2. Koulutettu yläluokka vs vähemmän koulutetut syrjäytyneet
3. Rikkaat länsimaat vs globaali etelä

Globaalista eriarvoisuudesta Collier on kirjoittanut paljon jo aiemmin, joten tässä kirjassa hän keskittyy lähinnä kahteen ensiksi mainittuun jakolinjaan. Useimmat länsimaat ovat jakautuneet toisaalta hyvinvoiviin kaupunkeihin (Helsinki, Tampere, ehkä Turku ja Oulu) ja taantuviin pikkukaupunkeihin ja kyliin (Pohjanmaata lukuun ottamatta käytännössä koko muu Suomi).

Mutta  kaupungeissakaan hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti, vaan se kertyy lähinnä koulutetun yläluokan osaksi, vähemmän koulutettujen syrjäytyessä vuosi vuodelta pahemmin. Nämä jakolinjat maan sisällä ja kaupunkien sisällä aiheuttavat nykyiset demokraattisen järjestelmän ongelmamme.

II.

Kirjan nimi on viittaus 50-lukulaiseen brittiläisen poliittisen filosofian klassikkoteokseen "Future of Socialism". Sen kirjoittaja Charles Crosland tunnisti sosialismin ongelmat, mutta hän ei halunnut luopua sosialismista vaan parantaa sitä. Hän kartoitti vasemmistopuolueille reitin kohti kultaista sosialidemokraattista tulevaisuutta, jossa ei seurata puhdasta sosialismia tai ainakaan kommunismia, vaan pidetään sosialismin hyvät puolet luopumatta liberaalin demokratian periaatteista.

Collier puolestaan pitää kapitalismia loistavana renkinä mutta huonona isäntänä, joten hän haluaa samalla tavalla kartoittaa tien kohti kultaista tulevaisuutta, jossa kapitalismi on pantu aisoihin palvelemaan taas kansan syviä rivejä. Juuri äskettäin Financial Times -lehti kannusti samanlaiseen kapitalismin "resetoimiseen", joten tällaisille ajatuksille on selvästi tällä hetkellä kysyntää.

Collier käyttää termejä "paternalistinen vasemmisto" ja "libertaristisen oikeisto". Hänen mukaansa molemmat ovat menneet harhaan keskittyessään ihmisten oikeuksien jatkuvaan lisäämiseen.

Vasemmisto rakastaa ihmisoikeuksia ja työläisten oikeuksia, mutta lisäämällä oikeuksia vasemmisto samalla suhtautuu ihmisiin kuin pikkulapsiin, joilta ei voi vaatia mitään, vaan joita pitää vain paapoa. Oikeisto ei ole sen parempi. Sillä puolella halutaan antaa vapauksia pääomalle ja yrityksille, yhteisöistä ja ihmisistä viis. Kaikki inhimillinen voidaan uhrata tuottojen maksimoimisen alttarilla.

Collier ei ole oikeuksien ja vapauksien ystävä: hän pitää velvollisuuksista. Yhteiskunta rakentuu vastavuoroisten velvollisuuksien varaan. Oikeudet ilman velvollisuuksia johtavat vain huonoihin lopputuloksiin, eikä niitä edes tarvita mihinkään: velvollisuuksien verkko johtaa parempaan yhteiskuntaan ja onnellisempiin ihmisiin. Jos minulla on oikeus sananvapauteen, voin käyttää sitä vihapuheeseen; jos minulla on vastavuoroinen velvollisuus sekä keskustella että kuunnella toisia, ei minulla ole mitään lupaa öyhöttää.

Collier kutsuu tätä linjaansa "sosiaaliseksi maternalismiksi":

"For want of a better term, I think of the policies I propose to heal these cleavages as social maternalism. The State would be active in both the economic and social spheres, but it would not overtly empower itself. Its tax policies would restrain the powerful from appropriating gains that they do not deserve, but not gleefully strip income from the rich to hand to the poor. Its regulations would empower those who suffer from the 'creative destruction' by which competition drives economic progress to claim compensation, rather than attempting to frustrate the very process that gives capitalism its astonishing dynamic. Its patriotism would be a force for binding together, replacing the emphasis on the fragmented identities of grievances."

Mutta kun tuota listaa lukee, niin aika ilmiselvästi tällaiselle ohjelmalle on jo tutumpi nimi kuin "sosiaalinen maternalismi": se on "konservatismi". Collier selvästi kuuluu samaan uuskonservatiivien sarjaan kuin esimerkiksi Jonathan Haidt ja James C. Scott. Voi olla, että Collierin brittiläisyys estää häntä kutsumasta manifestiaan konservatiiviseksi, ettei se mene sekaisin konservatiivipuolueen kanssa.

III.

Kuten konservatiivit yleensä, myös Collier kirjoittaa paljon nationalismin erinomaisuudesta. Yhteiskunta tarvitsee toimakseen luottamusta ihmisten kesken: saman yhteiskunnan jäsenillä täytyy olla tunne, että he ovat jollain tavalla yhtä porukkaa. Etnisyys tai uskonto toimii harvassa maassa tällaisen yhtenäisyyden luojana - ja on muutenkin huono idea rakentaa yhtenäisyyttä tällaisille asioille, koska se johtaa usein kansanmurha-tason ongelmiin.

Arvot eivät toimi yhteisenä tekijänä, koska eri ihmisillä on eri arvot - kun ihmiset jakautuivat arvoyhteisöihin (kuten somessa on tapahtunut), niin nämä yhteisöt yleisesti ottaen vihaavat toisiaan. Arvopohja on erotteleva, ei yhdistävä tekijä.

Yksi lähiaikojen tehokkaimmista yhtenäisyyden luojista on ISIS. Järjestön huippuvuosina ihmiset rynnistivät ympäri maailmaa Syyriaan taistellakseen ISISin puolesta. ISIS käytti tarinoiden voimaa luodakseen uuden yhteiskunnan. Ihmiset eivät enää pitäneet itseään "algerialaisina" tai "belgialaisina" vaan uskovaisina, jotka ovat rakentamassa uutta kalifaattia. Heidän yhteisönsä oli kammottava, mutta he onnistuivat luomaan sen hetkessä tyhjästä, mikä ei tunnu enää nykyisiltä liberaaleilta demokratioilta onnistuvan.

Miksei? Yksinkertaisesti siksi, ettei nationalismi enää ole coolia. Fennomanian aikaan oli mitä mahtavinta olla kansallismielinen: nykyisin nationalismia pidetään parhaimmillaankin junttina. Mitä tapahtui? Collier havainnollistaa asiaa tekemällä rautalankamallin, jossa ihminen voi saada arvostusta vain kahdesta asiasta: joko kansakuntansa kautta tai omien taitojensa kautta. Kaikki on hyvin niin kauan kuin kaikki voivat saada arvostusta omasta työstään, mutta jos iskee massatyöttömyys, prekariaatti tai muu asia, jonka vuoksi kaikki eivät enää voi saada arvostusta taitojensa avulla, alkaa eliitti signaloida omaa taitoaan osoittamalla halveksuntaa kansakuntaansa kohtaan:

"Since the smug skilled get more esteem than the marginalized, they are keen to make clear to others that they indeed make their skill their salient identity. We can now use a key insight of Michael Spence's Theory of Signalling to tell us how they are likely to do it. To show convincingly that I have chosen to drop nation as my salient identity, I need to do something that I would not be prepared to do otherwise. I need to denigrate the nation. This helps to  explain why social elites so often actively disparage their own country - they are esteem-seeking. It decisively differentiates them from their social inferiors. Since by exiting the shared identity of nation they reduce the esteem of those they leave behind, it would not be surprising if they generated resentment."

Tämä oli niin hyvä oivallus, että jo sen takia olen tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Mutta parempaakin on luvassa!

IV.

Kaupungit vastaan syrjäseudut -jaosta on puhuttu paljon Trumpin ja Brexitin jälkeen. Syrjäseuduilla on paljon katkeruutta, kun alueet heikentyvät vuodesta toiseen. Jos asut suomalaisessa pikkukaupungissa, niin luultavasti 1990-luvun jälkeen lähipalvelusi ovat vain vähentyneet ja vähentyneet. Kirkonkylässä, jossa vielä 1980-luvulla oli kirjakauppa ja kenkäkauppa, on nyt vain S-market ja kirpputori. Lähin poliisiasema on 100 kilometrin päässä eikä postikaan enää palvele. 

Tällä hetkellä teknokraattinen vastaus tuntuisi olevan, että jos elämä siellä tuppukylässä on kerran niin kurjaa, niin muuttakaa sitten kaupunkiin. Mutta ei ole oikeasti kenenkään etu, mikäli ihmiset joutuvat muuttamaan kaupunkeihin vastoin tahtoaan. Se ei ole hyvä muuttajille, jotka joutuvat luopumaan pitämästään elämäntavasta; mutta ei se ole hyvä kaupunkilaisillekaan, jotka joutuvat elämään jatkuvasti pahenevan asuntopulan kanssa.

Tuntuisi siis viisaammalta parantaa syrjäseutujen asemaa, jottei sieltä tarvitsisi muuttaa pois. Tämä vaatii rahaa, ja ainoa paikka missä rahaa on, ovat kaupungit. Muttemme halua teurastaa kultamunia munivaa hanhea: kaupungeista pitäisi saada rahaa syrjäseutujen hyväksi mielellään niin, että se haittaa kaupunkia mahdollisimman vähän.

Ilmiselvin idea on georgistinen maavero, jossa tontin ansioton arvonnousu verotetaan kokonaisuudessaan pois. Tämä ei kuitenkaan Collierille riitä, sillä hän näkee, että myös hyväpalkkaiset asiantuntijat saavat ansiotonta arvonnousua. Tämä on villi - ja siksi loistava - idea: kaupunkilaisasiantuntija hyötyy siitä, että hän asuu ympäristössä, jossa on paljon muitakin asiantuntijoita. Tämän ansiosta hän voi verkostoitua ja saada parempia työtilaisuuksia. Mutta hän ei ole itse luonut tätä ympäristöä, hän vain hyötyy siinä elämisestä. Kaupungissa elämisen lisäarvo on siis hänelle ansiotonta arvonnousua, ja se pitäisi verottaa pois! Saman logiikan mukaan pääsykoekurssille osallistuminen on rent-seekingiä, joiden avulla pyritään pääsemään hyötymään ansiottomista voitoista!

Siksi Collierin mukaan tarvitaan myös lisätulovero hyvin tienaaville kaupunkilaisille, jonka tuotot käytetään kuihtuvien maaseutukaupunkien hyväksi. Tämä on mahtavaa stuffia, mutten tajua, miten tämän voisi oikeasti toteuttaa. Yritän kuvitella, miten tällainen vero muotoiltaisiin asetukseksi, mutta mielikuvitukseni ei riitä niin pitkälle.

V.

On tässä kirjassa ongelmiakin. Kuten yllä voi huomata, välillä Collierin ideat lentävät sellaisella vauhdilla yläpilvissä, että niiden käytännön toteuttamista on vähän vaikea hahmottaa. Nationalismista puhuessaankin Collier toistelee, kuinka kansakunta tarvitsee yhteisen, jaetun identiteetin. Joo, kuulostaa kivalta; miten tällaisen saisi? Tähän ei oikein tule vastausta. 

Tämä kirja ei ole tieteellinen teos, jossa olisi edes määritelty kaikkia käsitteitä kunnolla. Maahanmuutosta puhuessaan Collier esimerkiksi puhuu työperäisestä ja humanitaarisesta maahanmuutosta iloisesti sekaisin, vaikka ne ovat kaksi hyvin eri asiaa. 

Future of Capitalism antaa välillä tarkkojakin reseptejä nyky-yhteiskunnan vaivojen korjaamiseen, mutta ei välitä ihan hirveästi siitä, ovatko ideat Overtonin ikkunan sisällä vai eivät, eli ovatko ne millään tasolla poliittisesti mahdollisia. Vielä useammin Collier pysyy sen verran epämääräisenä korjausideoittensa suhteen, että on vaikea sanoa, mitä hän oikeastaan ehdottaa. 

Puutteistaan huolimatta Future of Capitalism on ideakirja, joka laittaa ajatukset lentämään tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla. Suositeltavaa lukemista nojatuoliyhteiskuntafilosofeille.