The Bottom Billion (Paul Collier)

I.

Collier aloittaa kirjansa Hans Roslingin tyyliin kertomalla, kuinka maailma on muuttunut selvästi paremmaksi. 1990-luvun alussa maailmassa oli miljardi rikasta ja viisi miljardia köyhää. Rikkaita on edelleen noin miljardin verran, mutta köyhien määrä on tippunut myös miljardiin. Väliin jää viitisen miljardia ihmistä, jotka eivät ole globaalilla mittakaavalla rikkaita eivätkä köyhiä: nämä ovat niitä Hondurasin tai Kiinan tyyppisiä maita, joissa ei kuolla nälkään, mutta jotka eivät ole saavuttaneet Euroopan tyylistä elintasoakaan.

Mutta siinä missä Rosling tyytyy iloitsemaan ihmisten rikastumisesta, niin Collier kääntää katseensa jäljellä oleviin miljardiin köyhään. Miksi nämä ihmiset eivät ole rikastuneet? Miksi osa maista on edelleen rutiköyhiä, vaikka suurin osa kehitysmaista vaurastui selvästi viimeisen 20 vuoden aikana? Miksi miljardi ihmistä on pudonnut kelkasta?

Jos maat haluavat rikastua, niissä pitäisi olla talouskasvua. Köyhimmät maat kuitenkin rikastumisen sijaan köyhtyivät 80- ja 90-luvuilla. Vaikka 2000-luvun puolella lähes kaikki maat ovat saaneet taloutensa kasvamaan, on kasvu useimmissa tapauksissa hyvin vaatimatonta. Pohjamaat ovat jäämässä yhä kauemmaksi muusta maailmasta. Collier listaa neljä syytä tai "ansaa", joiden vuoksi kehitysmaa voi tipahtaa pohjamiljardin joukkoon.

II.

Ensimmäinen ja isoin on konfliktiansa. Jos maassa on sisällissota, pysähtyy kehitys pitkäksi aikaa. Sisällissodat kestävät keskimäärin kymmenen kertaa pidempään kuin valtioiden väliset sodat, ja ne syttyvät herkästi uudelleen. Ensimmäisen sodan puhkeaminen saattaa johtaa vuosikymmenien konfliktikierteeseen, joka tuhoaa maan talouden. Collierin laskelman mukaan tyypillisen sisällissodan hinta on noin 64 miljardia dollaria, josta osa koskee myös naapurimaita. 

Sisällissodan syttymistä edistää, jos maa on köyhä ja sillä on vähäinen talouskasvu. Köyhimmillä mailla on järkyttävä 1/6 todennäköisyys ajautua sisällissotaan jokaista viittä vuotta kohden, kun niiden talouskasvu on heikko tai pysähtynyt. Riippuvuus arvokkaista bulkkivientituotteista johtaa myös helposti sisällissotaan: pahamaineiset "veritimantit" aiheuttivat useita sotia. Sitävastoin sisällissodan syttymiseen yllättäen ei vaikuta se, kuinka paljon paikalliset hallitsijat sortavat kansaansa. Yleensä ihmiset ilmeisesti vain kärsivät hiljaisuudessa. Monet syyttävät sodista sitä, että Afrikan maiden kartat ovat piirretty heimorajoista piittaamatta, jolloin saman valtion sisälle jää perinteisiä viholliskansoja, mutta Collierin mukaan sotien syttymiseen ei vaikuta se, onko maassa vähemmistöjä vai ei. Somalia oli käytännössä täysin monokulttuurinen maa, ja kuinkas sille kävikään.

III.

Toinen ansa liittyy luonnonvaroihin. Paradoksaalisesti ne maat, joilla on kaikkein suurimmat luonnonvarat, ovat usein kaikkein köyhimpiä. Tähän liittyy monta syytä, joista yksi on yllämainittu sisällissodan riskin kasvaminen: jos voittajalle on tarjolla öljylähteitä, vaikuttaa sodan aloittaminen huomattavasti houkuttelevammalta. Mutta ilman sotiakin luonnonvarat voivat olla kirous, sillä ne aiheuttavan ns. hollannintautia. Kun maasta viedään arvokkaita luonnonvaroja virtaa tilalle paljon ulkomaan valuuttaa, mikä saa maan valuuttakurssin vahvistumaan järisyttävän kovaksi. Niin vahva valuutta tappaa vientisektorin käytännössä kokonaan, jolloin kaikki luonnonvaroihin liittymätön talouskasvu pysähtyy kuin seinään.  

Luonnonvaroista saatava tulo ei ole tasaista, vaan vaihtelee maailmanmarkkinahinnan mukaan, joka johtaa kupliin ja romahduksiin. Kuplan aikana valtio törsää vaikkapa palkkaamalla valtavasti virkamiehiä ja korottamalla heidän palkkojaan, mutta romahduksen aikaan leikataankin peruspalveluista eikä paisuneesta virkamieskunnasta. Tämä ei tee valtion asukkaille hyvää.

Luonnonvarat saavat samalla demokratian toimimaan huonosti. Jos valtio saa fyrkkaa luonnonvaroista, avautuu hallitsevalle ryhmälle kiinnostava mahdollisuus ryhtyä ostamaan ääniä. Luonnonvararahoilla lahjotaan paikallisjohtajia, jotka taivuttelevat yhteisönsä äänestämään hallitsevaa puoluetta. Tämä ei tietenkään toimisi, jos maassa olisi itsenäisen oikeuslaitoksen ja vapaan lehdistön kaltaisia instituutioita, mutta köyhimmissä maissa harvemmin on. Eräs tutkimuslaitos oli tunnistanut neljätoista rakennetta, jotka estäisivät äänten ostamisen. Jos valtiossa on edes neljä näistä neljästätoista esteestä, ei äänten ostaminen onnistu. Harmi kyllä pohjamaissa esteitä on keskimäärin kaksi. Tämä on samaan aikaan toiveikas että raivostuttava tieto. Se olisi siis noin helppoa: vaivaiset neljä instituutiota, ja demokratia toimisi luonnonvaroista huolimatta. Botswanassa instituutiot ovat kohdallaan, ja se onkin toimiva demokratia timanttirikkaudestaan huolimatta. Olisiko oikeasti niin vaikeaa muillekin köyhille maille seurata Botswanan esimerkkiä? Ilmeisesti olisi.

IV.

Kolmas ansa koskee vain sisämaavaltioita. Jos maalla ei ole rannikkoa, on se hyvin pitkälle naapurimaiden hyvän tahdon varassa, mikäli se tahtoo kehittää vientisektoriaan. Jos naapurit ovat surkeita, niin huonompi tuuri sisämaavaltiolle. Collier toteaakin, ettei tähän ongelmaan ole oikein mitään kunnon ratkaisua. Köyhät sisämaa-alueet eivät oikein ole toimivia alueita itsenäisiksi valtioiksi, ja niitä onkin syntynyt lähinnä vain kolonialististen valtioiden rajanvetojen seurauksena. Tälle ei kuitenkaan enää oikein voi mitään, joten sen kanssa pitää vain elää. 

V.

Huono hallinto on neljäs ansa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea korruptiota. Suomesta käsin on aika hankala tajutakaan, kuinka paljon korruptiota maailmassa ja erityisesti köyhimmissä maissa on. Tšadin valtionvarainministeriö otti selvää, kuinka suuri osa valtion rahoituksesta oikeasti päätyi maaseudun terveysasemille asti: vastaus oli alle 1%. Eikä tässä edes huomioitu sitä mahdollisuutta, että myös terveysasemalla joku saattaisi pistää valtion rahaa omaan taskuunsa. Tämä on aivan mielipuolista meininkiä. Ei ihme, että Collier kutsuu korruptoituneimpia maita nimellä "failing states". Ne ovat usein pieniä maita. Pienissä maissa vain vähän koulutettuja ihmisiä, ja nekin harvat muuttavat heti pois kun pystyvät: sen seurauksena hallinnolle ei päteviä työntekijöitä, vaikka joku presidentti haluaisikin tehdä uudistuksia. Tätä ansaa on todella vaikea murtaa: Collierin tutkimuksen mukaan kun maa siirtyy epäonnistuneeseen tilaan, pysyy se epäonnistuneena keskimäärin 59 vuotta. 

VI.

Ongelmia siis löytyy. Mikä avuksi?

Globalisaatio ei enää auta: se juna meni jo. Kun työpaikat alkoivat siirtyä Aasiaan, syntyi sinne kasautumisetuja: yhä useamman firman on kannattavaa toimia sellaisessa maassa, missä on jo valmiiksi paljon ulkomaisia firmoja. Afrikalla oli 90-luvulla mahdollisuutensa päästä mukaan globalisaation kelkkaan, mutta lukuisista syistä tässä ei oikein onnistuttu. Iso ongelma on epävakaus: esimerkiksi Madagaskar melkein pääsi mukaan Kiina-ilmiöön. Sinne syntyi lyhyessä ajassa 300 000 työpaikkaa. Sitten presidentti hävisi vaalit, muttei tahtonutkaan luopua vallasta. Satamakaupungit, joissa oli paljon vientiyrityksiä olivat kovimpia kapinoimaan presidenttiä vastaan, ja vastauksena tähän presidentti määräsi armeijan ja laivaston saartamaan satamakaupungit. Tämä seurauksena kaikki firmat lähtivät tietenkin litomaan koko maasta niin nopeasti kuin pystyivät. 

VII.

Kehitysapuun Collier suhtautuu myönteisesti, mutta tiukoin varauksin. Dead Aidissa Danbisa Moyo sanoi, että koska köyhimmät maat eivät  ole kasvaneet lainkaan avusta huolimatta, ei avusta selkeästi ole hyötyä. Collier puolestaan sanoo, että avusta on ollut paljonkin hyötyä: se on estänyt näitä maita taantumasta. Hän vertaa apua öljyyn: siinä, missä öljyvarat ovat maalle lähinnä haitallisia, ei apu aiheuta samanlaisia ongelmia. Kehitysapua antavat järjestöt ja virastot tekevät siis jotain oikein. Toki voisi tehdä paljon enemmänkin oikein. Collier soimaa monia kehitysaputoimijoita siitä, että nämä vastustavat kaupan vapauttamista. Monet vasemmistohenkiset järjestöt pitävät vapaakauppaa juonena, jolla länsimaiden suuryritykset voivat riistää köyhimpiä maita lisää, mutta tämä on täysin väärin. Jos maassa on isot tullimuurit, ne hyödyttävät vain korruptoituneita viranomaisia. Esimerkiksi Madagaskarissa täytyy maksaa lahjus päästäkseen tullivirkailijaksi, ja tämä lahjus on peräti 50 kertaa maan keskivuosipalkan verran. Se ehkä kertoo, miten tuottoisaa on olla korruptoitunut tullivirkailija. Jos taloudeltaan sulkeutuneeseen maahan annetaan paljon kehitysapua, on korruptioon vielä huomattavasti enemmän tilaisuuksia. 

Kehitysapua vastustetaan toisinaan sillä perusteella, että rahat valuvat vain armeijoiden käsiin ja siten pahentavat konflikteja. Collierin mukaan 11% avusta siirtyy armeijoille - selvästi vähemmän kuin mitä voisi olettaa. Siitä huolimatta n. 40% Afrikan armeijoiden budjeteista koostuu kehitysavusta. Collier kumoaa Moyon väitteen siitä, että kehitysavun suuri määrä lisäisi riskiä sisällissotaan, mutta se kyllä lisää riskiä vallankaappaukseen.

VIII.

Collierilla on paljon parannusehdotuksia nykyiseen kehitysapuun. Hän käyttää termiä "köyhyystehokkuus": sen sijaan, että annetaan köyhimmille eniten rahaa, pitäisi fyrkkaa antaa sinne, missä sillä voidaan nostaa eniten ihmisiä pois köyhyydestä. Nykyapu ei ole köyhyystehokasta. Apua annetaan aivan liikaa suhteellisen rikkaille maille, jossa avusta ei enää ole juurikaan hyötyä. 

Sisämaa-ansan murtamiseen avusta ei juurikaan ole hyötyä. Sisämaavaltioiden tapauksessa kehitysapua pitäisi antaa rannikkoyhteyksien kehittämiseen, eli myös naapurimaille. Tämä vaatisi suurta koordinaatiota ja usean maan kehittämistä samaan aikaan yhtenä kokonaisuutena. Sellaista ei olla juurikaan tehty.

Hallintoansan murtamiseen avusta olisi eniten hyötyä. Avussa pitäisi olla kovia ehtoja: hallinnon pitää parantua, tai muuten rahahanat menevät kiinni välittömästi. Ulkopuolisten asiantuntijoiden antama tekninen apu on hyödyllistä, jos maassa on jo oma-aloitteisesti aloitettu reformi. Nykyisin teknistä apua annetaan maille oikeastaan koko ajan, jolloin haaskataan resursseja. Sitä vastoin raha-apu reformin alussa on haitallista: valtionjohdolla ei ole kannustinta jatkaa reformia, jos budjetti saadaan tasapainoon joka tapauksessa apurahojen turvin. Vasta kun reformi on kunnolla käynnissä, on aika avata rahahanat. 

IX.

Monet Collierin ehdotuksista kehitysavun parantamiseksi ovat aika päinvastaisia nykyisen apuajattelun suhteen. Hän mm. sanoo, että apuprojekteihissa pitäisi käyttää paljon enemmän rahaa hallintokuluihin, sillä huonon organisaation vuoksi haaskataan hirveästi rahaa. Harmi kyllä nykyisin juuri päinvastainen ajatus on vallalla, ja monet pitävät kehitysapu- tai hyväntekeväisyysjärjestön tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että siellä on mahdollisimman ohut hallinto ja rahaa käytetään mahdollisimman vähän hallinnolliseen toimintaan. Collier myös kannattaa infrastruktuuriprojekteja, sillä vientisektorin kehittäminen vaatii hyvää infraa ja vienti toimii hollannintautia vastaan. Apua voisi myös käyttää projekteihin, joissa tuodaan paljon tavaraa tai asiantuntija-apua ulkomailta, jälleen hollannintaudin välttämiseksi. Tämä ehdotus saisi varmasti monen kehitysaputoimijan karvat nousemaan pystyyn, sillä siitä tulee mieleen pahamaineiset 70-luvun kehitysavuksi naamioidut vienninedistämiskampanjat. 

Mutta ei siinä kaikki. Collier jatkaa vastarannan kiiskenä ja kirjoittaa sotilaallisen väliintulon olevan välillä parasta kehitysapua. Hän soimaa Yhdysvaltoja, jotka vetäytyivät Somaliasta muutaman kaatuneen jenkkisotilaan vuoksi. Jos mennään lopettamaan sisällissotaa, pitää hyväksyä myös omien kaatuvan. Jos Somaliassa olisi vain jatkettu, olisi ehkä vältetty maan täydellinen romahtaminen, jolle ei loppua näy. Lisäksi olisi voitu välttää Ruandan kansanmurha. Tämä olisi ollut loistavaa parempi tulos, mutta tällaiset tulokset saavutetaan vain, jos ei olla liian arkoja. EU:n nopean toiminnan joukot olisivat hyviä vallankaappauksia vastaan, jos niitä uskallettaisiin käyttää. 

Collierin erikoisin idea on ulkoistaa huonoimpien maiden peruspalvelut. Jos maa on joutunut todella huonoon tilaan, voisi kokeilla "itsenäisiä palveluntuottajia" (independent service authorities), eli käytännössä erilaisia ulkomaisia järjestöjä, jotka tuottaisivat peruspalveluita kehitysapurahan turvin. Tähän vaihtoehtoon turvauduttaisiin vain silloin, jos maa on niin korruptoitunut, ettei sen hallinto kannattaa mieluummin ohittaa kokonaan. Tämä on kiinnostava idea, joka tuo mieleen Paul Romerin "charter city"-ajatuksen. On kuitenkin selvää, ettei tällaista ideaa kannata melkein kukaan, eivät ainakaan kehitysjärjestöt, jotka nykyisin vannovat osallistamisen kaltaisten ajatusten nimiin.

X.

Vähemmän kiistanalaisia ovat Collierin ajatukset kansainvälisten lakien ja peruskirjojen luomisesta. Hänen aloittaa ehdotuksella, että jäädyttäisimme diktaattorien ja muiden korruptoituneitten virkamiesten tilit samaan tyyliin kuin terroristien tilejä jäädytetään. Tämä vaatisi vain hieman poliittista tahtoa, mutta voisi saada paljon hyvää aikaan. Länsimailta tällaista tahtoa on valitettavasti puuttunut, joten olemme olleet osaltamme edesauttamassa köyhimpien maiden köyhtymistä. Vielä 1990-luvulla monien maiden lakien mukaan vieraassa maassa lahjominen ei edes ollut rikos.

Lakien lisäksi Collier kaipaa peruskirjoja tai toimintasääntöjä. Tarvittaisiin selkeät tutkimukseen perustuvat opaskirjamaiset toimintasäännöt erilaisia tilanteita varten. Mitä esimekiksi tehdä tilanteessa, jossa köyhän maan alueelta löytyy äkillisesti arvokas luonnonvaraesiintymä? Itä-Timor oli tällaisessa tilanteessa, kun alueelta löytyi öljyä. Ne lopulta päätyivät matkimaan Norjaa, joka on ainoa maa maailmassa, joka on pärjännyt hyvin äkillisen öljylöydön jälkeen. Tämä kuulostaa järkevältä, mutta Itä-Timor ei ole Norja. Se, mikä toimii hyvin teollistuneessa umpidemokraattisessa pohjoismaassa, ei välttämättä toimi rutiköyhässä vasta itsenäistyneessä maassa. Jos kansainvälinen yhteisö kuten Maailmanpankki olisi tehnyt valmiita toimintamalleja eri tilanteissa oleville maille, olisi Itä-Timorkin voinut valita paremman ratkaisun öljyvaroilleen. 

Samanlaisia toimintaohjeita Collier kaipaa monelle eri toimijalle. Yritykset kaipaavat kansainvälisiä standardeja toimiakseen kehitysmaissa: niissä esim. ohjestettaisiin, ettei yritys saa mennä mukaan muihin kuin läpinäkyviin huutokauppoihin. Jo yhteiset säännöt vähentäisivät paljon korruptiota. Mikäli länsimaiden hallitukset vielä vaatisivat näihin sääntöihin sitoutumista omien maittensa yrityksiltä, niin sitä parempi. 

Köyhät ja epävakaan valtiot tarvitsisivat demokratian toimintasääntöjä: maassa pitää vapaa media, budjetti ei saa olla liian alijäämäinen, vaalien pitää olla rehelliset, oikeuslaitoksen puolueeton jne. EU:lla on tällaiset säännöt uusien jäsenten valintaa varten, ja se sai monet itäblokin maat parantamaan omia toimintatapojaan, vaikka muutamat nyt näyttävätkin lähteneet myöhemmin lipsumaan vähän väärään suuntaan. Pelkästään se, että keskushallinto tekisi budjetin mahdollisimman läpinäkyväksi voisi auttaa korruption kitkemisessä. Ugandassa tätä kokeiltiin: keskushallinto julkisti, kuinka paljon alueille oli maksettu rahaa, mutta ei tehnyt mitään muuta. Sanomalehdet kirjoittivat näistä hyvin tarkkaan ja paikalliset ihmiset ryhtyivät painostamaan alueen hallintojohtajia, mikäli ei vaikuttanut siltä, että esim. koulut ovat saaneet niin paljon rahaa kuin mitä pääkaupungista oli lähetetty. Tämä yksinkertainen muutos sai aikaan sen, että lähetetystä rahasta vedettiin välistä vain 10% - mikä saattaa kuulostaa isolta korruptiolta, ellei tiedä, että aiemmin matkalle katosi 80% rahoista.

XI.

Jos joku on lukenut tänne asti, niin lienee jo käynyt selväksi, että rakastin tätä kirjaa. Tämä oli juuri sellainen kirja kehitysmaiden tilanteesta, jota olin jo pitkään etsinyt. Collierin ehdotukset köyhimpien maiden tilanteen korjaamiseksi ovat juuri sopivalla tavalla kiistanalaisia mutta samalla järkevän kuuloisia, että ne ovat puhdasta kissanminttua minun kaltaiselleni ihmiselle. Collier vaikuttaa suorastaan efektiiviseltä altruistilta puhuessaan köyhyystehokkuudesta.

Kirjan huonoin puoli oli viittausten puute. Collier sanoo suoraan, että hän halusi tehdä kirjasta helposti luettavan ja epäakateemisen, eikä siksi käytä lähdeviitteitä. Kirja olikin todella helppolukuinen, mutta samalla lukijan pitää lähinnä luottaa Collierin sanaan. Ymmärtääkseni Collier on hyvin arvostettu tutkija, joten ehkä uskallan luottaa kirjaan, mutta selkeät viitteet olisivat olleet parempia.

Aina viitteetkään eivät olisi auttaneet, sillä useat Collierin suositukset perustuvat hänen tiiminsä tekemiin tutkimuksiin, joista läheskään kaikkia ei oltu julkaistu kirjan painohetkellä. Erityisesti näin replikaatiokriisin aikaan on aika huonotapaista vedota julkaisemattomiin tutkimuksiin. Tämä venyttää lukijan luottamusta ja hyvää tahtoa vähän tarpeettoman pitkälle.

Tästä kauneusvirheestä huolimatta erittäin vahva suositus.