Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta.
Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa.
Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta tahtimme oli kirja kuukaudessa, lukuunottamatta kirjoja 7 ja 10, joita molempia luettiin kaksi kuukautta. Alkuperäisen seitsenosaisen teoksen näkokulmasta luimme kirjan kahdessa kuukaudessa, lukuunottamatta kirjoja V ja VI, joihin käytimme vain kuukauden. Tarkempi lukuaikataulu löytyy aivan tämän kirjoituksen lopusta.
Swannin tie 1: Combray
Aloitin kahdesti. Ensimmäisen kerran yritin lukea Combrayta kuin tavallista kirjaa, mutta se oli virhe. Kun nostin kirjan ylös jatkaakseni lukemista, en edes muistanut, mihin olin jäänyt. Selasin taaksepäin sivun, kaksi, mutta en edelleenkään tunnistanut kuin lauseen sieltä ja toisen täältä.
Selvästi tämä teos vaatii huomattavasti intensiivisempiä lukusessioita.
Sitten kun ymmärsin varata aina vähintään puoli tuntia kerrallaan lukemiseen ja huolehtia siitä, etteivät ajatukset pääse harhailemaan, alkoi lyyti kirjoittaa. Proustin muistelut ja kuvailut heräsivät eloon. Olisi vähän väärin sanoa, että ne "imaisivat mukaansa", koska Proustin polveilevat lauseet ja hyppäykset ajassa ja tilassa pitävät huolen siitä, ettei lukija pysty ihan täysillä ikinä uppoutumaan kirjaan. Joka tapauksessa teksti alkoi vähintään koukuttaa.
Madeleine-leivoksen tietävät kaikki: minulle tuli vähän yllätyksenä, että leivos tulee mukaan kuvioihin vasta sivulla 50 tai niillä main - kuvittelin sen tapahtuvan jo ihan alkumetreillä.
Mitään erityistä juonta tässä ensimmäisessä osassa ei ollut. Nimetön kertoja muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Combrayta, aika pitkälle vapaan assosiaation ehdoilla. En ihan pysynyt aina mukana siinä, missä aikakerroksessa liikutaan: välillä kertoja selvästi muisteli aikaansa melko pienenä lapsena, välillä jo teini- tai esiteini-ikäisenä.
Henkilöiden kuvaus toi mieleeni Tolstoin. Myös Proust osaa luoda hahmoja, jotka tuntuvat jo lyhyen kuvauksen jälkeen täysin todellisilta.
Kyllähän tämä vaati lukijalta paljon, mutta myös palkitsi. Tämä oli lupaava aloitus sarjalle.
Swannin rakkaudessa päähenkilöksi vaihtuu herra Swann, joka rakastuu mielettömästi Odette de Crecyyn, nauttii onnensa huumasta, ja vaikka tähän kauniiseen kuvaan alkaa ilmestyä säröjä, Swann pyrkii parhaansa mukaan olemaan huomaamatta niitä: "Hän ei voinut luodata kysymystä syvemmälle, sillä perinteellinen ja tilanteeseen sopiva henkisen laiskuuden puuska, jollaisista hän kärsi säännöllisin väliajoin, sammutti juuri sillä siunatulla hetkellä hänen älynsä valot".
Proust piikittelee mahtavasti paitsi ihmisten kyvystä pettää itseään, myös ihmisten pikkusieluisuudesta. Verdurinien "pikku piiri" varsinkin saa toimia näiden piikkien kohteena, erityisesti kun kertoja kuvaa Swannin suhtautumista heihin. Proust oikein ilkamoi kuvaamalla ensin, kuinka Swann vakuuttelee itselleen pikku piiriläisten olevan mahtavan henkeviä tyyppejä, mutta välirikon jälkeen hän välittömästi alkaa muistella koko sakkia inhoten. Henkilöhahmojen kuvaus on muutenkin edelleen ensiluokkaista, myös piiriläisten keskinäiset suhteet kuvataan lyhyesti mutta purevasti.
Kirjassa on suuressa osassa "Vinteuil-sonaatti", jota ei oikeasti ole olemassa - mutta jolla tuntuisi olevan jokin hyvin selkeä esikuva, niin tarkasti Proust sitä kuvaa. Tätä esikuvaa on ilmeisesti yritetty sadan vuoden ajan selvitellä: onko se Saint-Saëns, Fauré, Franck vai Debussy? Vai joku muu? Pari vuotta sitten kaksi muusikkosisarta väittivät ratkaisseensa arvoituksen: kyseessä olisi Gabriel Piernén vähän tunnettu Sonaatti viululle ja pianolle D-molli, Opus 36. Spotifysta löytyy sisarten "The Vinteuil Sonata", johon on levytetty tämä kappale ja monta muutakin Vinteuil-ehdokasta. Se toimi mainiona taustamusiikkina tälle osalle!
Paha kyllä Swannin rakkaus jää suunnilleen kahdensadan sivun hieman junnaamaan paikalleen: Swann olisi saanut vähän nopeammin tajuta, ettei Odette olekaan niin rakastunut häneen kuin mitä hän tahtoi uskoa. Nyt tarinassa on ikäänkuin yksi ylimääräinen kierros liikaa.
Paikanimet: Nimi palaa taas nimettömän päähenkilön muistelmiin ja tuntuu varsin suoralta jatkumolta Combraylle. Päähenkilö ensin miettii luvun nimen mukaisesti eri paikkojen nimien luomia mielikuvia, kunnes hän siirtyy muistelemaan lapsuutensa ensi-ihastusta Gilberte Swanniin. Tässä yksipuolisen ensirakkauden kuvauksessa on paljon samaa kuin Swannin rakkaudessa, joten nämä osat ikäänkuin peilaavat tosiaan, jakavat saman teeman.
"Rouva Swannista" puhuttiin jo Combrayssa, ja koska hän tuntui vähän pahamaineiselta, oletin Swannin rakkauden alussa Odetten olevan tuleva rouva Swann. Osan lopussa kuitenkin vaikutti siltä, ettei sittenkään. Mutta Paikannimet: Nimessä varmistetaan, että rouva Swann tosiaan on Odette! Kyllä Proust jaksaa hämätä. Oletettavasti jossain tulevassa osassa kerrotaan, mitä Swannin rakkauden jälkeen tapahtui: miten Swann sittenkin päätyi naimisiin Odetten kanssa? Onko kyseessä perinteinen "shotgun wedding" yllätysraskauden jälkeen vai onko kyseessä jokin muu tarina?
Tarina jatkuu aika suoraan Paikannimet: Nimen jälkeen. Päähenkilö on ihastunut Gilberte Swanniin, ja vaikka aluksi hänen ja Gilberten välille tulee kaikenlaisia esteitä, lopulta päähenkilö pääsee Swannien suosioon ja pääsee viettämään paljon aikaa heidän luonaan. Mutta nuoren lemmen tielle tulee uusia esteitä, lähinnä nuorista itsestään johtuvia.
Swannien luona päähenkilö tapaa vihdoin myös suuresti ihailemansa kirjailija Bergotten, jonka tapaaminen kuitenkin on suuri pettymys, lähinnä naurettavan pinnallisten syiden vuoksi. Bergotte onkin lyhyenläntä pujopartainen ukkeli, jolla on vieläpä perunanenä! Päähenkilö on niin järkyttynyt runoilijan ulkomuodosta, että tämän kirjatkin yhtäkkiä menettivät hohdon hänen silmissään. Tämä on parasta Proustia: hän tuo edelleen ihmisten pinnallisuuden ja älyttömän toiminnan hyvin purevasti suoraan lukijan silmien eteen.
Proust ei säästä piikkejään vain nimettömään päähenkilöön, vaan kylvää niitä runsaasti myös mm. herra de Norpois'n suuntaan: "Näitten huomattavien henkilöiden yleissivistys muistutti vuoroviljelyä ja jakaantui tavallisesti kolmivuotiskausiin".
Proust ripottelee tietoja henkilöiden menneisyydestä sivulauseenomaisesti. Swannin ja Odetten avioliiton syynä mitä ilmeisemmin on nimenomaan tyttären syntymä, vaikka pari ei mennytkään heti avioon lapsen synnyttyä. Paitsi menneistä tapahtumista, Prous myös heittelee ohimeneviä viittauksia tuleviin yllättäviin tarinankäänteisiin, ja tässäkin kirjassa viitataan pariin kertaan Swannin kuolemaan, joka ilmeisesti tapahtuu varsin nuorella iällä.
Harmi kyllä tarina itsessään kulki vähän turhan paljon samoja latuja kuin Swannin rakkaus: taas riudutaan rakkaudesta, kärsitään sydänsuruista ja epäilyistä. Toki näkökulma on tällä kertaa nuoren ihmisen, mutta silti alkoi jo vähän kyllästyttää loppua kohden.
Kirjassa sekoitetaan todellisia ja kuviteltuja henkilöitä hyvin vapautuneesti ja kiinnostavasti. Proust puhuu kuningas Theodosiuksesta niin luontevasti, että oletin automaattisesti tämän olevan joku oikea monarkki ja yritin keksiä aivot sauhuten, minkä maan kuningas hän voisi olla. Proustin aikalaisille oli ehkä selvää, että kuningas Theodosius on täysin fiktiivinen hahmo, mutta itselleni se vaati hämmentyneen google-haun.
Belle Epoquen Ranska ei ole minulle kaikkein tutuin aikakausi, ja siksi olen aina välillä yllättynyt joistain detaljeista. Esimerkiksi Combrayssa mainittiin, että kertojan perheessä syötiin aamiainen yhdeltätoista tai kahdeltatoista. Swanneilla sentään tätä puolenpäivän ateriaa kutsuttiin "lunchiksi" - mutta ilmeisesti varsinaista aamiaista ei siis syöty? Vai jätettiinkö pienemmät ateriat vain mainitsematta?
Samasta tietämättömyydestäni kertoaa, että minun on välillä vähän vaikea hahmottaa rouva Swannin asuja. Minulla ei ole kunnon mielikuvaa siitä, miltä näyttää "aamupuku" ja miten se eroaa promenadikävelylle vaihdettavasta asusta. Tai kun Swannin rakkaudessa mainittiin useaan kertaan, että Odettella oli kukkakimppu rinnuksillaan: en ole ihan varma, miten se kimppu oikein on kiinnitetty asuun. Ja niin edelleen.
Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: Paikkakunta
"Sillä tavallisissa oloissa elämme minimiin supistetulla minällämme; suurin osa kyvyistämme torkkuu, sillä ne ovat tottumuksen varassa, ja tottumus tietää kyllä mitä tekee eikä tarvitse niitä. "
Tässä osassa tapahtuu paljon: Lomailu Balbecissa, Saint-Loupin kanssa ystävystyminen, Elstiriin tutustuminen, tyttöjoukkion ihailu ja heidän joukkoonsa pääseminen. Kunnes lopulta pisinkin kesä päättyy ja on vuorossa paluu arkeen.
Yksi kirjan teemoista, joka tässä osassa toistuu useasti, on todellisuus aiheuttama pettymys, jos sitä vertaa unelmiin. Kertoja oli haaveillut Balbecista pitkään, mutta ensikokemus olikin pettymys: kirkko ei ollutkaan haavekuvien veroinen. Vasta Elstir sai kertojan ymmärtämään kirkon kauneuden, jota hän ei ollut osannut itse nähdä, sillä hän oli ainoastaan rypenyt omassa pettymyksessään.
Rantahotellin asukkaat saavat Proustilta ankaraa pilkkaa: he asettavat toisiaan paremmuusjärjestykseen ja käyttävät paljon aikaa ja energiaa halveksiakseen muita tai pyrkiessään vaikuttamaan siltä, etteivät ole kateellisia toisten paremmasta asemasta. Aatelisten seuraan samaan aikaan halutaan kiihkeästi - mutta toisaalta pelätään antamasta pyrkyrimäistä vaikutelmaa. Ja todellisia aatelisia nämä porvarit eivät tunnista lainkaan - Luxenburgin ruhtinatarta katsotaan halveksivasti ja pidetään epäaitona "mustalaisruhtinattarena", kun tämä ei vastaakaan tärkeilijöiden käsitystä siitä, miltä aatelisen tulisi näyttää.
Ja toki kertoja on ehkä suurimman ivan kohteena, jälleen kerran. Kertojalle toistuu sama kokemus kuin Bergotten kohdalla: hän ihailee Elstiriä, mutta saadessaan kuulla, että tämä onkin sama henkilö kuin "herra Kauriinsilmä", hän järkyttyneenä lähes kadottaa tuntemansa ihailun saman tien. Elstir on kuitenkin tarpeeksi tarkkanäköinen osatakseen lukea kertojan ilmeen ja toruu tätä lempeästi liian herkästä tuomitsemisesta.
Mutta tämän kirjan helmi on kertojan suhde tyttöjoukkioon. Tässä osassa on niin mahtavaa nuoruuden tunteiden kuvausta, että muistin nolostuttavan elävästi, millaista olikaan olla 18-vuotias. Kertoja hylkää kaiken saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöjoukon, mutta kun Elstir voisi esitellä hänet, hän päättääkin typerästi esittää vaikeasti tavoitettavaa. Hän tuntee vetoa Albertineen, mutta sitten empii, onko tämä niin kiinnostava; hetkeä myöhemmin kertoja onkin häneen umpirakastunut. Mutta tämäkin tunne on helppo siirtää yhtä nopeasti Gisèleen - mutta kun tyttö lähtee rantakaupungista pois, hän unohtaa tytön saman tien. Juuri tuollaista se oli, jos yhtään oikein muistan.
Luin äskettäin Alain de Bottonin Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, ja vaikken juuri pitänyt kirjasta, se sai minut kiinnittämään huomioita erääseen Proustin tekstin ominaispiirteeseen: kliseiden välttelyyn. Proust selvästi inhosi kaikkia kuluneita lausahduksia ja pyrkii keksimään aina uusia tapoja kuvata asioita. Huoneen auringonlaskunsa eivät ikinä ole "kultaisia", vaan ne värjäävät meren lohenväriseksi. Nuorten tyttöjen äänet eivät "helise", vaan he sirkuttavat. Ja niin edespäin.
Kertojan perhe muuttaa ja heidän uusi asuntonsa on Guermantesien omistamassa talossa. Kertoja näkee usein Guermantesin herttuattaren ja tietty rakastuu tähän palavasti. Tämä ensin hieman hämmensi minua, sillä herttuatar on Saint-Loupin täti, joten ensimmäinen mielikuvani oli keski-ikäinen täti-ihminen. Onko kertoja siis harvinaisen avarakatseinen nuorukainen, joka osaa arvostaa myös vanhempien rouvien kauneutta? Mutta mitä vielä, ilmeisesti herttuatar on edelleen varsin nuori.
Kertoja näkee Berman uudestaan ja tällä kertaa osaa nauttia tämän esityksestä. Hän vihdoin tajuaa, kuinka hän aina lataa liikaa odotuksia uusiin kokemuksiin ja siksi pettyy. Tässähän alkaa olla jo henkistä kasvua!
Kertona myös vierailee vihdoin Saint-Loupin luona kasarmilla, tosin ei ihan vain ystävyyden vuoksi, vaan koska hän toivoo Saint-Loupin voivan esitellä hänet tädilleen. Kertoja hurmaa illallisilla kaikki upseerit, häntä pidetään hyvin henkevänä näissä piireissä. Tämä oli vähän yllättävää, sillä tähän mennessä Proustin maalaama kuva kertojasta on ollut ehkä vähän vähemmän mairitteleva kuin minkä nämä hänen toverinsa selvästi näkevät. Minun mielikuvani kertojasta on ollut sairaalloinen, vähän valittavan neuroottinen tyyppi, joka turvautuu teennäisyyteen vähän turhan usein. Mutta ehkä ei.
Dreyfusin juttu hallitsee kirjan tapahtumia. Saint-Loupin rakastajatar on juutalainen, joten jo siitäkin syystä Saint-Loup on kiivas Dreyfusin puolustaja, toisin kuin useimmat muut hänen piireissään. Dreyfusin tapauksen mittakaavaa ei kai voi ihan hirveästi liioitella: se oli tuon ajan Ranskassa polarisoivampi ja kiistoja herättävämpi kysymys kuin Trumpin presidenttikausi nyky-Amerikassa.
Kirja päättyy iltapäiväkutsuihin rouva de Villeparisis'n salongissa. Mme de Villeparisis on myös kiinnostava hahmo. Minun piti googlata, mikä on "sinisukka", kun sitä sanaa käytettiin niin usein: kyseessä on tieteistä kiinnostunut (nuori) nainen. Tämä on tietenkin haukkumasana, koska sellaista se oli ennen vanhaan. Juhlien päätteeksi paroni de Charlus lähtee kertojan mukana ulos, ja muiden reaktioista voi päätellä, ettei Charlus ole tarjoamassa kertojalle pelkkää ystävyyttään ja opastustaan vaan yrittää vietellä tämän.
Erittäin hyvä jakso: tuntuu, että Proust vain paranee. Kertojan lemmenkipeyden kuvaukset alkavat ehkä pikkuhiljaa hieman puuduttaa, mutta tässä kirjassa oli niin paljon kaikkea muutakin, ettei teiniangstiin ehtinyt kyllästyä.
Kertojan isoäiti sai viime kirjan lopussa sairaskohtauksen, ja hyvin ennustettavasti hän kuolee tämän kirjan alkuvaiheilla. Isoäidin sairastumista ja kuolemaa kuvataan pitkään - mutta kun isoäiti on haudattu, kertoja tuntuu unohtavan tämän kokonaan ja siirtyy jo seurapiirielämään. Tämä oli hämmentävä hypähdys kirjassa, jossa muuten jäädään junnaamaan vähän joka ikiseen tunnetilaan.
Albertine ilmestyy uudelleen kuvioihin. Tekstissä tunnutaan välillä sanovan, että Albertine on vieraillut kertojan luona usein, välillä tämä tuntuu olevan ensimmäinen käynti sitten Balbecin. Siirtyykö kerronta tässä taas aikatasolta toiselle nopeaan tahtiin? En oikein saanut tästä kohdasta kiinni. Joka tapauksessa päähenkilö on tapansa mukaan taas lakannut rakastamasta Albertinea, mutta menee tämän kanssa silti sänkyyn. Albertine puolestaan tuntuu lankeavan kertojaan, vaikka tämä kohteleekin häntä aika välinpitämättömästi.
Kertoja aloittaa tosin pyörimään seurapiireissä, vaikka onkin vielä piireissä tuntematon. Tämän hän saa tuta, kun tärkeilevä hovimestari sijoittaa hänet talon huonoimpaan pöytään. Saint-Loup pelastaa hänet tästä ja esittelee erinäisille ihmisille - lähinnä nuorille miehille, jotka haaveilevat pääsevänsä rikkaisiin naimisiin. Kertoja ei kuitenkaan saa missään välissä kysyttyä Saint-Loupilta tarkemmin paroni de Charlusista, vaikka hänen oli tarkoitus puhua nimenomaan siitä. Olisi ehkä pitänyt saada kysytyksi, sillä kirjan lopussa tapahtuva vierailu Charlusin luona on aika erikoinen: paroni raivoaa kertojalle, mutta sitten taas maanittelee. "Emme enää tapaa ikinä! Vai lähtisitkö sittenkin kuutamokävelylle?"
Mutta kirjan varsinainen kohokohta ja ydin ovat illalliset Guermantesien luona. Alastalon sali tuli etsimättä mieleen, sillä tähän yhteen illallistapahtumaan käytetään 130 sivua. Suurimman osan ajasta äänessä on Guermantesin herttuatar, johon kertoja ei enää ole rakastunut, ja sen huomaa: Oriane on kyllä nokkela, mutta hänestä annetaan hyvin ilkeä ja pinnallinen kuva.
Ei sinänsä, muutenkaan seurapiirien keskustelut eivät vaikuta kovin yleviltä. Joko kaikki juoruilevat ilkeästi tai sitten vain vertailevat sukupuitaan. Jos puhe siirtyy kirjallisuuteen tai taiteeseen, se tehdään lähinnä jotta voidaan häikäistä muut omalla sivistyksellään, ja sitten puhe siirtyy taas muiden pilkkaamiseen. Kertoja on aatelisten sukunimien häikäisemä tavalla, jota nykyisin on vaikea enää ihan täysin hahmottaa. Ehkä jotkut filmitähdet tai vastaavat herättävät nykyään samanlaista hohtoa ympärilleen kuin aateliset tuolloin. Mene tai tiedä, mutta eivät nämä aateliset totta vie kovin ihailemisen arvoisilta tunnu: loppukohtaus, jossa Swann kertoo olevansa kuolemansairas, on mustan huumorin helmi. Herttua on niin tohkeissaan omasta myöhästymisestään, ettei ehdi Swannille lausua paria myötätunnon sanaa, mutta vaimon kenkien vaihdolle kyllä on aikaa!
Yhdessä kohdassa illallisen kuvausta kääntäjän ratkaisu sai minut hieraisemaan silmiäni: "Guermantesien henkevyys oli laatutavaran merkki niin kuin Toursin ihramurot ja Reimsin keksit." Ihramurot?!? Lyhyt tarkistus paljasti alkutekstin viittaavan rillettesiin, ihrassa valmistettuun porsaanlihatuotteeseen. "Ihramuro" on kyllä suhteellisen... sanotaan vaikka "luova"... sanavalinta.
Sodoma ja Gomorra I on mielettömän epäkorrekti teos, näin nykypäivän vinkkelistä katsottuna.
Kertojalle selviää vihdoin, että paroni Charlus on homo. Niinpä Proust alkaakin analysoida homoseksuaalisuutta oman aikansa käsityksillä ja termeillä. Hänen havaintonsa olivat varmasti tarkkanäköisiä, kuten aina, mutta ne ovat nykyajan näkökulmasta pöyristyttävän homofobisia. Toki Proust oli homo itsekin, joten vaikka teksti yhdellä tasolla tuomitsee jyrkästi sodomian paheen, se myös samalla saa lukijan tuntemaan myötätuntoa näitä kaksoiselämään pakotettuja miehiä kohtaan.
Kirjassa on taas seurapiirielämän kuvauksia, jotka alkavat jo vähän toistaa itseään, mutta onneksi Guermantesin herttua jaksaa viihdyttää. Hän alkaa olla suosikkihahmoni. Kohtaus, jossa hän kieltäytyy ottamasta kuuleviin korviinsakaan d'Osmondin kuolemaa, koska hän haluaa päästä juhlimaan naamiaisiin eikä pukea suruasua vielä ylle, herättää suorastaan hilpeyttä ja pientä myötähäpeää.
En edelleenkään ymmärrä näiden henkilöiden päivärytmiä. Päähenkilö lähtee juhlista ennen illallista - puoli kahdeltatoista yöllä. Tiedän toki, että Välimeren maissa syödään illallista myöhemmin kun meillä, mutta eikö keskiyön syömingit ole sentään liioittelua? Eikä kyse ole vain yläluokan hullutteluista: myös Françoise oli valmistautumassa illalliseen, kun kertoja saapuu kotiinsa.
Kertoja lähtee Balbeciin, ja siellä häneen vihdoin iskee suru isoäidin poismenon johdosta. Ehdinkin jo ihmetellä, miten rakkaan äidinäidin kuolema jätettiin niin pienelle huomiolle, mutta Proust halusikin syystä tai toisesta käsitellä sitä vasta nyt. Oman surunsa kautta kertoja pystyy vihdoin myös havaitsemaan, kuinka surun murtama hänen äitinsä on. Hän ei ollut aiemmin noteerannut tätä kunnolla. Samoin hän saa kuulla, kuinka isoäiti oli jo ensimmäisen Balbecin-reissun aikana voinut kovin huonosti, mutta halunnut salata tämän lapsenlapseltaan. Siksi isoäidille oli niin tärkeä sen valokuvan ottaminen Paikannimet: Paikkakunnassa. Hän tunsi lähestyvän kuoleman ja siksi halusi jättää kertojalle muiston itsestään. Mutta kertoja ei tietenkään ollut tajunnut tästä mitään, koska hän keskittyy vain itseensä.
Tähän asti Proust on hyvin tarkasti ollut sanomatta päähenkilön nimeä. Jopa silloin, kun kerronta olisi sitä luontevasti vaatinut, hän on käyttänyt kiertoilmaisuja tai keskeyttänyt dialogin toteamalla "Mme Se-ja-se lausui silloin nimeni" tai jotain vastaavaa; mitä vain, ettei päähenkilön nimeä tarvitse sanoa. Siksi melkein putosin tuolilta, kun Sodoman ja Gomorra 2:n toisessa luvussa ihan ohimennen yksi sivuhenkilö toteaa toiselle: "Hulluhan siinä olet kun puhut herra Proustille tuolla tavalla." No johan nyt! Ei Proust sitten pitänytkään loppuun asti nimettömyydestä kiinni eikä edes mennyt pseudonyymin taakse. Onpa outoa. No, minä aion kuitenkin vastaisuudessakin kutsua tarinan päähenkilöä "kertojaksi" tai "päähenkilöksi" ja kirjailijaa "Proustiksi", koska eivät ne selvästi ihan sama henkilö ole.
Päähenkilön sisäisessä elämässä tapahtuu muutos tämän osan aikana. Tähän saakka hän on ollut vähän rasittava, mutta lopulta kuitenkin ihan suhteellisen sympaattinen, mutta tässä osassa hänessä tapahtuu selvä muutos huonompaan suuntaan. Kertoja on seurapiirien lemmikki, mutta yksityiselämässään hän toimii hyvin epämiellyttävästi. Hän on manipuloiva ja sairaalloisen mustasukkainen Albertinea kohtaan. Hän kyttää tyttöä ja rajoittaa tämän liikkumista, mutta samalla suunnittelee jättävänsä tämän ensi tilassa ja iskevänsä tilalle Andréen, jälleen totta kai valehtelun ja manipuloinnin keinoin. Kyllä on sikamaista menoa.
Osan nimen mukaisesti Sodoma ja Gomorra on koko ajan mukana homo- ja lesbosuhteiden (tai epäilyjen sellaisista) muodossa. Paroni de Charlus tietenkin on tässä pääosassa, mutta yllättäen myös Guermantesin ruhtinas yritti päästä viulisti Morelin pöksyihin. Ja tietenkin Albertine on kertojan mielestä koko ajan vaarassa sortua naisten viettelyksiin - vaikka onkin hyvin vaikea arvioida, onko kyseessä vain kertojan outo pakkomielle ja kuvitelma.
Kolmannessa osassa on myös sivun mittainen pohdiskelu, jossa kertoja toteaa: "kohtaloni on tavoitella aaveita". Tämä tuntui minusta summaavan jotain olennaista koko Kadonneesta ajasta: kertoja tosiaan jatkuvasti kääntää selkänsä todellisille asioille ja seuraa haaveita, kuvitelmia - aaveita. Jos hän saa jonkin kiinni, hän menettää kiinnostuksensa siihen lähes välittömästi. Tämä pätee naissuhteisiin, paikkakuntiin, taiteeseen, seurapiireihin. Ja koska koko kirja on kertojan muisteluita lapsuudestaan ja nuoruudestaan, hän jahtaa aaveita myös menneestään. Kirjan nimen mukaisesti hän etsii kadonnutta aikaa, mutta haluaako hän oikeastaan löytää sitä?
Vanki
Tarinankerrontaan tulee uusi taso. Tähän mennessä olemme seuranneet päähenkilöä hänen oman näkökulmansa kautta ja toisaalta laajemman perspektiivin omaavan kertojan kautta - kertojan, joka aika usein vaikuttaa olevansa päähenkilö vanhempana ja käyttää minä-muotoa kuvatessaan päähenkilöä, mutta on kuitenkin ajoittain häkellyttävän kaikkitietävä. Tässäkin osassa kertoja osasi esimerkiksi kuvailla, mitä kuolevan Bergotten mielessä liikkui hänen elämänsä viimeisinä sekunteina.
Näiden näkökulmien lisäksi saamme tässä osassa kokonaan uuden äänen mukaan, kirjailijan, joka kertoo kirjoittavansa kirjaa ja puhuu lukijoistaan. Proust ei ihan riko neljättä seinää, muttei paljon puutukaan. Kirjailija ei kuitenkaan vielä tarinan kuvaamaan aikaan työskentele mitenkään kovin ahkerasti: "Kukaan ei tee töitä saapuessaan vieraaseen maahan jonka olosuhteisiin on totuttauduttava. Ja jokainen päivä oli minulle erilainen maa. "
Tämän osan nimi on monitulkintainen: kirjassa on monta vankia. Ilmiselvin näistä on tietenkin Albertine, jonka liikkumista päähenkilö kontrolloi sairaalloisesti. Mutta samalla päähenkilö itse on oman järjettömän mustasukkaisuutensa vanki. Hän ei tee itsenäisiä päätöksiä omien päiviensä kulusta, vaan muokkaa omia suunnitelmiaan loputtomasti vain estääkseen Albertinea elämästä elämäänsä vapaasti. Pelkkä maininta Vinteulin tyttärestä saa päähenkilön heti lopettamaan kaiken muun vain pitääkseen kaikin keinoin Albertinen jossain aivan muualla kuin missä säveltäjän tytär liikkuu. Vielä viime osassa päähenkilö vaikutti pahantahtoiselta ja inhottavalta, mutta nyt hänen käytöksensä on pakkomielteisyydessään ennen kaikkea säälittävää.
Moni tuttu henkilö on kuollut: ruhtinatar Sherbatoff, Bergotte, Madame de Villeparisis - ja tietenkin Swann. Bergotten ja Swannin kuolemasta kerrotaan pitkän, mutta mme de Villeparisis'n pousmeno kuitataan aika ohimennen.
Tämä osa julkaistiin vasta Proustin kuoleman jälkeen ja se koottiin osin hänen kesken jääneistä muistiinpanoistaan - ja sen kyllä huomaa. Verdurinien juhlissa on useita epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia. Ensin päähenkilö lausuu surunvalittelut Cottardin kuolemasta, mutta jotenkin sivujen jälkeen tohtori nähdään itse juhlissa - ja parikymmentä sivua myöhemmin mainitaan, ettei hän päässyt juhliin, koska oli hoitamassa Saniettea. Saniettea, joka vähän aiemmin oli pitkäänkin näissä samoissa juhlissa, ja jonka kuolemasta esitetään kaksi eri versiota.
Mainittakoon vielä, että paroni Charlus puhuu usein "Saint-Simonin kirjoituksista". Tämä hämmensi minua aiempia osia lukiessani, sillä kuvittelin automaattisesti puhe olevan utopistisosialisti Henri Saint-Simonista, enkä ymmärtänyt miten hänen teoksensa voivat paronia kiinnostaa. Mutta nyt vihdoin tajusin, että kyseessä onkin ihan eri Saint-Simon: Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttua, joka kirjoitti muistelmiaan 1700-luvulla. Nämä muistelmat julkaistiin ensi kertaa vasta 1858 ja Proust oli niiden innokas fani.
"Moni haluaa oppia uimaan ja pitää silti toisen jalan kuivalla maalla."
Albertine on jättänyt kertojan, ja hän menee vähän sekaisin. Tai siis olihan hän sekaisin jo pitäessään Albertinea vankinaan mielettömän mustasukkaisuuden vallassa, mutta nyt hän on - jos mahdollista - vielä seompi. Hän sotkee Saint-Loupinkin kreiseihin suunnitelmiinsa ja lähettää tämän lahjomaan rouva Bontempsiä, saadakseen Albertinen palaamaan. Mutta tietenkään hän ei voi vain pyytää Albertinea tulemaan takaisin; ei toki! Päähenkilön luonteeseen sopivasti hän haluaa keksiä juonen, jonka avulla Albertine haluaisi palata, ilman että hänen täytyisi nöyrtyä pyytämään tätä palaamaan. Nämä tarpeettoman mutkikkaat juonet saivat minut pudistamaan päätäni ja pyörittelemään silmiäni - ja samaan aikaan nauramaan makeasti.
Sitten tulee juonenkäänne: seuraa JUONIPALJASTUS!
Albertine kuolee äkisti. Tämä tapahtui minun pirtaani vähän turhan sopivasti juonen kannalta: olisi ollut paljon kiinnostavampaa, että Albertine vain hummailee jossain ja unohtaa pikku hiljaa koko Marcel-raukan. Mutta se ei ilmeisesti sopinut tämän kirjan juoneen, vaan Proustin piti huolehtia, ettei Albertine voisi missään tapauksessa palata. Vähän ankea ratkaisu, mutta ei se onneksi kirjaa sinänsä pilannut.
Vihdoin kertoja pääsee Venetsiaan! Olin jo lähes varma, että Venetsia jää vain unelmaksi. Venetsiassa kertoja tapaa Madame de Villeparisisin, joka viime osassa oli kuollut: taas jatkuvuusvirhe.
Venetsiassa kertoja saa sähkeen, joka sai minut hetkeksi pyörittelemään silmiäni niin paljon että ne meinasivat pudota päästäni. Ehdin jo kuvitella, että Proust on siirtynyt kirjoittamaan Kauniita ja rohkeita, mutta onneksi asiat eivät olleetkaan niin pahasti vaan sähke sai pian paljon järjellisemmän selityksen - vaikkakin täytyy myöntää, että taas oli vähän liian nätti sattuma, että "Gilberte" muka sattuisi muuttumaan niin sopivasti "Albertineksi".
Lopussa käsitelläänkin Saint-Loupin muuttunutta elämää aika pitkään. Upporikkaaksi muuttunut Gilberte ja Saint-Loup menevät naimisiin, mutta toisaalta Morel on paronin jätettyään hypännyt myös Saint-Loupin rakastajaksi.
Jälleenlöydetty aikaSota on syttynyt, ja se luonnollisesti on kaikkien puheenaiheena. Kaikkea saksalaista vihataan nyt palavasti: mieleeni palasi Sodan ja rauhan kohtaukset, jossa ylimystö lakkasi puhumasta ranskaa ja kääntyi kaikkea ranskalaista vastaan.
Paroni Charlus rappeutuu niin fyysisesti, henkisesti kuin moraalisesti. Kertoja viettää pitkiä aikoja parantolassa, joten ei hänenkään kuntonsa kaksinen ole. Kirjan alkuosa etenee ajoittaisista epäjohdonmukaisuuksistaan ja ristiriitaisuuksistaan huolimatta oikein mukavasti, joskin aika tuttuja latuja.
Mutta sitten tulee käänne, sillä kertoja yllättäen löytää kadotetun ajan! Johan sitä on yhdeksän niteen verran etsitty, mutta nyt se löytyi sohvatyynyjen välistä! Tai ei oikeasti sohvatyynyjen, mutta melkein: se löytyi katukiveyksen epätasaisuudesta, kirjaston vanhasta kirjasta, lusikan kilahduksesta asettia vasten.
Luin vähintään aika sitten kirjan zen-buddhalaisuudesta, ja sen kuvailut valaistumiskokemuksista muistuivat mieleeni lukiessani Proustin kuvauksia ajasta ja maailman kokemisesta:
"Yksi ajanjärjestyksesta vapautunut minuutti on luonut meissä uudestaan ajan järjestyksestä vapautuneen ihmisen."
Kertoja vihdoin tajuaa itsekin, kuinka hän aina pettyy kohdatessaan kauan odottamansa paikan, sillä hän ei näe itse paikkaa sellaisena kuin se on, vaan peilaa kokemuksiaan aina odotuksiaan vasten. Nyt hän kuitenkin tajuaa, että hän voi muistojensa kautta sittenkin kokea paikan sellaisena kuin se oli, peilaten sitä nykyhetkeen.
Ja sen myötä hän tajuaa omat kirjalliset lahjansa: kuinka hän osaa havaita pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät taiteen kuvaamasta maailmasta todellisen, joka todellisemman kuin itse todellisuus. Tästä kohdasta tuli vahvasti puolestaan mieleen Baudrillardin hypertodellisuus-käsite; ehkä Baudrillardkin on lukenut Proustia?
Ja hypertodellisuuden hengessä huomaan, että tämä osuus herätti minussa jatkuvasti mielikuvia toisista kirjoista: kun luin Proustin kuvauksia menneisyyden ja nykyisyyden yhdistymisestä, yhdistin samalla mielessäni menneisyyden ja nykyisyyden! Elämä jäljittelee taidetta!
Ruhtinatar Guermantesin juhlien kuvaus on varmaan parasta Proustia, mitä tähän mennessä on saatu luettua. Kirjoittajan liioiteltu hämmästys juhlavieraiden vanhenemisesta ja oman ikääntymisensä tajuamisesta oli mielettömän hilpeää. Vieraat ovat muuttuneet, jotkut parempaan, jotkut huonompaan suuntaan. Seurapiirit eivät ole enää entisellään: vaikka juhlat ovat ruhtinatar Guermantesilla, niin tämä ei olekaan se ruhtinatar, jonka olemme aiemmin tavanneet, vaan mme Verdurin, joka on mennyt naimisiin ruhtinas Guermantesin kanssa heidän vanhojen aviopuolisoittensa kuoltua. Oriane on menettänyt asemansa piireissä, vaikkei hän itse sitä tajua, kun taas Odette on noussut uuteen arvostukseen. Sic transit gloria mundi.
Proust lataa vielä paljon pohdintaa ajasta, muistista ja kuolevaisuudesta. Tämä viimeinen osa on kaikin puolin ehkä paras koko kirjasarjan kaikista osista. Tätä oli jatkuvasti ilo lukea, tekstin satunnaisista epäloogisuuksisista ja tarpeettomista toistoista huolimatta. Kaikki Kadonneen ajan teemat kohtaavat tässä viimeisessä osassa. Saamme samalla seurata, kuinka päähenkilö itse oivaltaa nämä teemat ensi kertaa, ja ryhtyy saman tien suunnittelemaan kirjaansa - kirjaa, jonka lukemisessa olemme juuri päässeet loppuun. Alku kohtaa lopun, teos kiertyy itsensä ympärille.
Tämä on mestariteos, vaikka joskus Sodoman ja Gomorran tai Vangin keskivaiheilla olikin vahva tunne, että kirja olisi kyllä saanut olla reilusti lyhyempi. Sanoin joskus aiemmin, että kirja olisi saanut olla puolta lyhyempi, mutta se oli ehkä liiottelua: nyt kun olemme päässeet loppuun asti, osaan ehkä nähdä muutamien aiemmin hieman puuduttavilta tuntuneiden kohtien arvon. Toistuvat seurapiirikuvaukset ajoivat asiansa, sillä niitä vastaan peilaamalla tämä viimeisen seurapiirikohtauksen erilaisuus tuntui aiempaa vahvemmalta.
Lopullinen tuomioni on, että kirjasta saisi leikata suunnilleen kolmasosan. Vanki ja Pakenija olivat ehkä heikoimmat osat ja niissä oli yhteensä ainesta ehkä yhteen kirjaan; Sodoma ja Gomorra oli ihan liian pitkä ja olisi saanut olla noin puolta lyhyempi; myös Guermantesien tiessä ja Kukkiinpuhkeavissa tytöissä olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, joskin huomattavasti vähemmän.
Mutta silti: kyllä kannatti lukea. Pitää lukea tämä uudestaan joskus parinkymmenen vuoden kuluttua. Silloin voi Proustin hengessä vertailla kokemusta omia muistojaan vasten ja tarkastella, kuinka paljon uuden lukemisen kokemus eroaa entisestä. Oivaltaako teoksen nerouden silloin jotenkin vielä paremmin tai eri tavalla? Sen näyttää yksinomaan - Aika.
Lukuaikataulumme (Listassa suomennokset on numeroitu arabialaisin numeroin, alkuperäiset taas roomalaisin numeroin):
8.8. (1) Swannin tie 1: Combray
(I) Du côté de chez Swann (Combray I & II)
12.9. (2) Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus ja Paikannimet: Nimi
(I) Du côté de chez Swann (Un Amour de Swann & Noms de pays: le nom)
10.10. (3) Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä
(II) À l'ombre des jeunes filles en fleurs (Autour de Madame Swann)
14.11. (4) Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: Paikkakunta
(II) À l'ombre des jeunes filles en fleurs (Noms de Pays : le Pays)
12.12. (5) Guermantesin tie 1
(III) Le Côté de Guermantes I
9.1. (6) Guermantesin tie 2
(III) Le Côté de Guermantes II
13.2. (7) Sodoma ja Gomorra 1 sekä Sodoma ja Gomorra 2, 1. luku
(IV) Sodome et Gomorrhe I & Sodome et Gomorrhe II (Chapitre premier)
13.3. (7) Sodoma ja Gomorra 2, 2. - 4. luku
(IV) Sodome et Gomorrhe II (Chapitres deuxième, troisième & quatrième)
10.4. (8) Vanki
(V) La Prisonnière
8.5. (9) Pakenija
(VI) Albertine disparue
12.6. (10) Jälleenlöydetty aika, s. 1-275
(VII) Le Temps retrouvé (Chapitre I: Tansonville & Chapitre II: M. de Charlus pendant la guerre ; ses opinions, ses plaisirs)
10.7. Marcel Proust 150 vuotta!
(10) Jälleenlöydetty aika s. 275-438
(VII) Le Temps retrouvé (Chapitre III: Matinée chez la princesse de Guermantes)
Kommentit
Lähetä kommentti