Seeing Like a State (James C. Scott)

Moderni valtio on jatkuvasti lisännyt kansalaistensa fyysistä hyvinvointia. Tätä tehdessään se on aiheuttanut valtavaa tuhoa. Se ei ollut tarkoituksellista, mutta ylhäältä käsin on vaikea erottaa, mitkä asiat oikeastaan ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Järjestelmien suunnittelijat arvostavat eri asioita kuin ihmiset, jotka joutuvat elämään näiden järjestelmien sisällä.

SLaS alkaa kuvaamalla tieteellistä metsänkäyttöä. Luonnontilassa olevasta metsästä on vähän vaikea käydä hakemassa tukkipuuta. Mikä pahinta, on tosi vaikea ennustaa, kuinka paljon puuta sieltä saa per vuosi. Tämä aiheutti murhetta kruunulle, joka sai paljon tuloja sahojen jne toiminnasta. Ratkaisuksi keksittiin tieteellinen metsänhoito eli puupellot: viivasuorissa riveissä kasvavia puita, jotka ovat kaikki samaa lajia.

Puupellot olivat vallanpitäjien näkökulmasta loistava parannus: puuta saatiin enemmän ja ennustettavammin. Mutta metsän lähellä asuville talonpojille ne olivat katastrofi. Metsästä oli saanut kaikkea hyödyllistä, mitä puupellolta ei saa: marjoja, pieneläimiä, yrttejä, erilaisia kaarnoja ja pihkoja jne. Tämä teki monien elämästä huomattavasti hankalampaa.

Metsällä on Suomessa muuten ollut myös toinen merkitys: sinne on voinut mennä piiloon. Jos ryöstelijät  lähestyvät, voi karata metsään piiloon. Tämä lisäsi ihmisten turvallisuuden tunnetta - mutta valtion kannalta tämä ei ollut yksiselitteisen hyvä asia, koska metsään voi karata myös vaikka väenottoa pakoon.

Valtio katsoo asioita eri näkövinkkelistä kuin tavalliset ihmiset. Siksi erilaiset ylätasolla keksityt projektit, joiden tarkoitus on parantaa ihmisten hyvinvointia tai vaurautta tuppaavat epäonnistumaan. Ne eivät ehkä epäonnistu virallisissa tavoitteissaan (vaikka niinkin käy aika usein), mutta ne heikentävät ihmisten elämänlaatua tavoilla, joita on vaikea mitata.

Hyvä esimerkki tästä on kaupunkisuunnittelu, johon Scott käyttää hyvän pätkän kirjastaan. Modernina aikana tuntui tosi hienolta ja selkeältä ajatukselta erottaa työ- ja asuinalueet toisistaan ja rakentaa asuinalueille viivasuoriin riveihin identtisiä taloja. Kuinka tasa-arvoista ja edistyksellistä! No, me kaikki tiedämme, miten siinä kävi: syntyi sielua rapistavia betonilähiöitä sekä toimistokeskittymiä, jotka autioituvat kello viiden jälkeen. Olikin hyvä idea, että työ- ja asuinpaikat sijaitsevat samalla alueella, koska silloin kaupungissa on koko ajan enemmän elämää ja sykettä.

Useimmissa tapauksissa modernismi ei saanut kovinkaan suurta tuhoa aikaan, koska ihmiset nousevat vastarintaan. Uudistajat kutsuvat tällaista "muutosvastarinnaksi", mutta demokratiassa ei voida noin vain ohittaa ihmisten tahtoa. Siksi kirjan tylyimmät esimerkit löytyvätkin diktatuureista. Yksi luku käsittelee Nyereren Tansaniaa. Julius Nyerere oli  suhteellisen hyväntahtoinen diktaattori. Hän ilmeisesti todella halusi parantaa ihmisten oloja ja uskoi, että maatalouden mullistaminen nykyaikaisemmaksi auttaisi tavallisia tansanialaisia. Ei auttanut, seurauksena oli ruokapula. Perinteinen maataloustapa, jota uudistajat pitivät taikauskoisena ja irrationaalisena, olikin vuosisatojen perimätiedon jalostamana kehittynyt erinomaisesti Tansanian oloihin sopivaksi. Agronomien kehittämät ja lähinnä Euroopassa ja Amerikassa testaamat viljelytavat eivät puolestaan soveltuneet Itä-Afrikan ilmastoon tai maaperään. Ne kuulostivat tieteellisiltä ja rationaalisilta, mutta ne eivät sitten toimineetkaan. Maailma onkin monimutkainen.

Kirjan paras anti on "metis"-tietämyksen käsite. Metis on tietoa, jota ei pysty oikein siirtämään ihmiseltä toiselle, vaan se pitää hankkia oman kokemuksen kautta. Jos kaupunkilaisilta olisi kysynyt, miksi he vastustavat uutta kaavaa lähiöineen ja työpaikkoineen, eivät he olisi osanneet perustella, että työ- ja asuntoalueiden sekoittaminen luo viihtyisämmän kaupunkimiljöön. Eivät tansanialaiset farmarit osanneet kertoa viranomaisille, että monen kasvin kasvattaminen samalla pellolla yhtäaikaisesti suojelee maaperää eroosiolta ja köyhtymiseltä. Siksi heidän vastarintansa kuulosti vain irrationaaliselta muutosvastarinnalta. Mutta eivät viljelijät olleet muutosvastarintaisia. Kun uusia kasvilajeja saapui vaikka Amerikoista Tansaniaan, niin paikalliset viljelijät nappasivat nopeasti monia niistä pysyviksi osiksi viljelyksiään. Uudet asiat otettiin ilolla vastaan, jos ne arvioitiin toimiviksi. Vastustus iski vasta silloin, kun uudistajat ehdottivat asioita, joiden viljelijät vaistosivat  tuovan mukanaan ongelmia. "Vaistoamisen" sijaan Scott sanoisi "heillä oli metis asiasta".

Metis ei ole ihan sama asia kuin hiljainen tieto, vaikka se onkin lähellä. Hiljainen tieto on yksi metisin muoto. Mutta metis voi olla myös paikallistietämystä, ihmistuntemusta, asiantuntijuutta. Kun taide-ekspertti tunnistaa maalauksen ensisilmäyksellä väärennökseksi, tämä on metistä. Kun sosiaalityöntekijä huomaa, että hänen asiakkaansa ei tunnu kertovan hänelle jotain tärkeää, tämä on metistä.

Seeing Like a State on sellainen kirja, että kun sen sanoman sisäistää, alkaa nähdä joka puolella ympärillään uusia esimerkkejä samasta ilmiöstä. Talonmiesten korvaaminen huoltoyhtiöllä voi tuntua järkeistämiseltä, mutta silloin katoavat kaikki ne pienet mutta merkittävät hyödyt siitä, että taloa hoitaa koko ajan yksi ja sama ihminen, jolle kertyy metis talon tilasta. Juttelin koulukuraattorimme kanssa ohimennen siitä, kuinka hänelle saatetaan osoittaa seuraavana vuonna joku toinen koulu. Suunnittelupöydällä varmaan tuntuu ihan järkevältä siirtää kuraattori koulusta toiseen "tarpeen mukaan", mutta ei kuraattori voi noin vain siirtyä uuteen kouluun ja toimia heti täydellä teholla. Ennen kuin hän on saanut metistä kerrytettyä uudessa koulussa, ei hän saa kovinkaan paljon aikaiseksi.

SLaS on siis tosi hyvä, mutta ei täydellinen. Scott kuvailee pitkään ja monisanaisesti Neuvostoliiton kolhoosijärjestelmän epätoimivuutta, mikä oli vähän tylsää, koska tämä on niin ilmiselvä esimerkki. Kaikki tietävät jo, kuinka neukut tekivät epäonnistuneita jättiprojekteja toisensa jälkeen. Kirjassa on muitakin kohtia, jotka olisi voinut jättää merkittävästi lyhyemmäksi, ja pointti tullut kuitenkin selväksi.

Suosittelen suuresti, mutta kiireellisimmille; jos luet tämän jälkeen Slate Star Codexin kirja-arvion ja (varsinkin) Sam[]zdat-blogin esseen kirjasta, olet saanut irti ~85% Seeing Like a Staten oivalluksista.