Siirry pääsisältöön

Ukrainan historia (Johannes Remy)

Historianopinnoissa meille opetettiin heti ensimmäisenä, ettei historia toista itseään. Ja näinhän se yleisesti ottaen onkin, mutta Ukrainan historiaa lukiessa tulee kyllä vähän deja vu -tunne:

"Joulukuussa 1918 Neuvosto-Venäjä hyökkäsikin uudelleen Ukrainaan liittolaisenaan Nestor Mahnon talonpoikaisarmeija. Ukrainan johdolle hyökkäys tuli täytenä yllätyksenä. Kun Direktorio yritti aloittaa neuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa, kansankomissaarien neuvosto väitti ettei sillä ollut mitään tekemistä sodan kanssa, vaan se oli Ukrainan sisäinen asia. Kommunistien valtaamilla alueilla Ukrainassa oli muodollisesti oma, Venäjästä erillinen neuvostohallituksensa."

Tämä kuvaa jo paljon. Ukrainan historia on melkein koko ajan sitä, että joku hyökkää alueelle ja valtaa sen. Nykytilanne, jossa Venäjä de facto miehittää Itä-Ukrainaa, ei ole tosiaan mikään poikkeuksellinen tila. Ukrainan alue on kautta historian jaettu eri valtakuntien välillä ja ukrainalaisten osaksi jäi lähinnä maaorjuus. Ukrainankielinen kirjallisuus kiellettiin useita kertoja ja koko kielen olemassaolokin on kiistetty toistuvasti. Jos Suomen historia on välillä aika karua, niin Ukrainan historia on etenemistä surkeudesta toiseen.

Remy on erikoistunut 1700–1900 -lukujen historiaan, ja sen huomaa, sillä Ukrainan varhaisvuosien historia käydään läpi naurettavan nopeasti. Kiovan Rus, Kultainen Orda, Krimin kaanikunta ja Puola-Liettuan aika käydään läpi KAHDEKSASSA sivussa. Eihän siinä ollutkaan kuin 700 vuotta historiaa, miksi turhaan enemmän tilaa uhraamaan?

Tämä oli järjetön ratkaisu. Ymmärrän, että kirjoittajalla on erikoisalansa, mutta oikeasti, kuinka vaikeaa olisi ollut kirjoittaa edes parikymmentä sivua lisää aikaisemmista vuosisadoista? Hitot, pienellä valmistelulla minäkin pystyisin siihen, vaikka olen opiskellut Itä-Euroopan historiaa vain sivuaineena. Tämä oli surkea aloitus kirjalle. Koko kirjan nimeksi olisikin rehellisyyden nimissä pitänyt antaa "Ukrainan historia 1600-luvulta nykyaikaan".

Koska Ukrainan valtiota ei ole ollut olemassa kuin vain 1900-luvulta lähtien, täytyy historiassa käsitellä useiden eri nyky-Ukrainan alueiden historiaa erikseen. Se tekee kirjasta aika poukkoilevan. Tämä olisi ollut joka tapauksessa ongelma, vaikka kirja olisikin erityisen hyvin kirjoitettu, mutta valitettavasti teksti on enintään keskinkertaista.

Itsenäisen Ukrainan historia kerrotaan kirjassa jo selvästi paremmin, joten onneksi sentään kirja parani loppua kohden.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo