Siirry pääsisältöön

Rememberance of Earth's Past -trilogia: Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä, Death's End (Cixin Liu)


Jos Isaac Asimov olisi anakronistisesti lukenut Peter Wattsin kirjoja teini-ikäisenä, hän olisi aikuisena voinut kirjoittaa jotain Remembrance of Earth's Past -trilogian kaltaista. Monella tapaa Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä ja Death's End muistuttavat sci-fin kulta-ajan romaaneja: henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi, mutta tarinan idea ja juoni ovat hyvin mukaansatempaavia. Tämä on tieteiskirjallisuutta, jossa "tiede" on tosiaan keskiössä.

Miinuspuolena sukupuoliroolit ovat - myös vanhan ajan scifin tapaan - varsin ahtaat ja jopa karikatyyrimäiset. Kolmen kappaleen probleemassa on onneksi päähenkilönä/antagonistina Ye Wenjie, joka on monipuolinen naishahmo, mutta muuten kirjojen naiset kuvataan sentimentaalisiksi, tunteellisiksi ja heikoiksi. Miehet puolestaan ovat vahvoja ja päättäväisiä. Tämä on näin pohjoismaisesta näkökulmasta aika rasittavaa.

Eli sekä hyvässä että pahassa Liun kirjat muistuttavat sci-fin kulta-ajasta. Mutta yksi merkittävä ero löytyy. Vanha scifi oli pääsääntöisesti optimistista ja idealistista, mutta Liun sävyt ovat synkkiä ja jopa masentavia. Näissä kirjoissa ei ole sankareita ja seikkailuja. Sen sijaan löytyy paljon epätoivoa ja opportunismia. Liun näkemys ihmiskunnasta on aika samanlainen kuin Dr Coxilla Tuho-osastossa: "Ihmiset ovat paskiastäytteisiä paskiaisia paskiaiskuorrutuksella". Kun esimerkiksi yhdessä kirjassa maapallo on vaarassa tuhoutua, jotkut ihmiset suunnittelevat pakenevansa avaruuteen. Silloin väkijoukot pyrkivät parhaansa mukaan sabotoimaan heidän aluksiaan, logiikalla "jos me emme pelastu, ei kukaan pelastu!" Tämä on jo hyvin kyynistä jopa minun makuuni.

Kolmen kappaleen probleema avaa sarjan. Jos pidit Wattsin Sokeanäöstä, luultavasti nautit myös Kolmen kappaleen probleemasta. Niissä on paljon samaa henkeä: ne ovat molemmat kontaktitarinoita, joissa ensimmäinen kontakti ei ole riemun aihe. Niissä molemmissa ihmiskunta punnitaan ja havaitaan hyvin köykäiseksi. Molempien lukemisen aikana pysähtyy aina välillä tuijottamaan tyhjyyteen.

Synkästä metsästä ja Death's Endistä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta niitä: molempien ytimessä on filosofiset teoriat sivilisaatioista, jotka kerrotaan vasta melko kirjojen loppuvaiheilla, ja jotka toimivat tietynlaisina käänteinä kirjojen tarinoissa. Sanottakoon kuitenkin, että skaala kasvaa koko ajan suuremmaksi, mutta tarinat pysyvät silti hyvin koossa. Yksikään kirja ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin, vaan periaatteessa sarjan lukemisen voisi lopettaa minkä kirjan jälkeen tahansa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo