Siirry pääsisältöön

Rememberance of Earth's Past -trilogia: Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä, Death's End (Cixin Liu)


Jos Isaac Asimov olisi anakronistisesti lukenut Peter Wattsin kirjoja teini-ikäisenä, hän olisi aikuisena voinut kirjoittaa jotain Remembrance of Earth's Past -trilogian kaltaista. Monella tapaa Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä ja Death's End muistuttavat sci-fin kulta-ajan romaaneja: henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi, mutta tarinan idea ja juoni ovat hyvin mukaansatempaavia. Tämä on tieteiskirjallisuutta, jossa "tiede" on tosiaan keskiössä.

Miinuspuolena sukupuoliroolit ovat - myös vanhan ajan scifin tapaan - varsin ahtaat ja jopa karikatyyrimäiset. Kolmen kappaleen probleemassa on onneksi päähenkilönä/antagonistina Ye Wenjie, joka on monipuolinen naishahmo, mutta muuten kirjojen naiset kuvataan sentimentaalisiksi, tunteellisiksi ja heikoiksi. Miehet puolestaan ovat vahvoja ja päättäväisiä. Tämä on näin pohjoismaisesta näkökulmasta aika rasittavaa.

Eli sekä hyvässä että pahassa Liun kirjat muistuttavat sci-fin kulta-ajasta. Mutta yksi merkittävä ero löytyy. Vanha scifi oli pääsääntöisesti optimistista ja idealistista, mutta Liun sävyt ovat synkkiä ja jopa masentavia. Näissä kirjoissa ei ole sankareita ja seikkailuja. Sen sijaan löytyy paljon epätoivoa ja opportunismia. Liun näkemys ihmiskunnasta on aika samanlainen kuin Dr Coxilla Tuho-osastossa: "Ihmiset ovat paskiastäytteisiä paskiaisia paskiaiskuorrutuksella". Kun esimerkiksi yhdessä kirjassa maapallo on vaarassa tuhoutua, jotkut ihmiset suunnittelevat pakenevansa avaruuteen. Silloin väkijoukot pyrkivät parhaansa mukaan sabotoimaan heidän aluksiaan, logiikalla "jos me emme pelastu, ei kukaan pelastu!" Tämä on jo hyvin kyynistä jopa minun makuuni.

Kolmen kappaleen probleema avaa sarjan. Jos pidit Wattsin Sokeanäöstä, luultavasti nautit myös Kolmen kappaleen probleemasta. Niissä on paljon samaa henkeä: ne ovat molemmat kontaktitarinoita, joissa ensimmäinen kontakti ei ole riemun aihe. Niissä molemmissa ihmiskunta punnitaan ja havaitaan hyvin köykäiseksi. Molempien lukemisen aikana pysähtyy aina välillä tuijottamaan tyhjyyteen.

Synkästä metsästä ja Death's Endistä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta niitä: molempien ytimessä on filosofiset teoriat sivilisaatioista, jotka kerrotaan vasta melko kirjojen loppuvaiheilla, ja jotka toimivat tietynlaisina käänteinä kirjojen tarinoissa. Sanottakoon kuitenkin, että skaala kasvaa koko ajan suuremmaksi, mutta tarinat pysyvät silti hyvin koossa. Yksikään kirja ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin, vaan periaatteessa sarjan lukemisen voisi lopettaa minkä kirjan jälkeen tahansa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version