Siirry pääsisältöön

Mote in God's Eye (Larry Niven & Jerry Pournelle)

Mote in God's Eye on scifi-klassikko vuodelta 1974, jota kehutaan ennen kaikkea avaruusolentojen kuvauksen syvyydestä. Varsinkin ennen vanhaan avaruusolennot olivat aivan liian usein käytännössä ihmisiä, jotka näyttivät oudoilta. Vaikka alieneilla olisi kuusi jalkaa ja kaksi päätä, niiden elämä ja yhteiskunnat muistuttivat turhan monessa tarinassa elävästi jonkin ihmisten kulttuurin elämää ja yhteiskuntaa. 

Mutta Motessa on kunnon avaruusolennot, jotka eivät totisesti ole ihmisiä. Niven ja Pournelle olivat miettineet omien alieneidensa yhteiskunnan, biologian ja kulttuurin yksityiskohtia myöten järkeenkäyväksi, mutta hyvin paljon ihmisten vastaavista poikkeavaksi. Tämä on mahtavaa: harvassa nykyscifinkään teoksessa on näin loppuun asti mietittyjä avaruusolioita.

Harmi kyllä siihen kirjan hyvät puolet sitten vähän loppuvatkin. Kirjan henkilöhahmot ovat erittäin hajuttomia ja mauttomia. Kirjassa on tusinan verran merkittäviä henkilöitä, mutta minun oli hyvin vaikea muistaa, kuka on kuka: kun yhdelläkään ei ollut oikein mitään mainittavaa persoonallisuutta, ei niitä pystynyt erottamaan toisistaan. Ne harvat hahmot, joilla oli jokin mieleenpainuva ominaisuus, tapasivat olla käveleviä kliseitä: Viisas Pappi, Kaunis Ja Itsepäinen Nuori Nainen, Armoton Venäläinen Amiraali. Tylsää on.

Mutta paperinohuet hahmot eivät edes ole kirjan suurin puute. Isompi ongelma oli tarina, joka poukkoili rasittavasti ympäriinsä. Tuntuu kuin molemmat kirjailijat ovat halunneet omat juonikuvionsa mukaan kirjaan, ja he veisasivat viis sellaisista pikkuseikoista kuin "draaman kaari". Kun pääsin loppuun saakka olin jo kyllästynyt tarinaan ja lähes vihainen: tässä olisi ollut elementit hyvään kirjaan, mutta ne haaskattiin. 

Silloin kun tarina oli hyvässä vauhdissa, se imaisi mukaansa, mutta väistämättä nämä hyvät vaiheet päättyivät enemmän tai vähemmän epätyydyttävästi ja kirja siirtyi toiseen juonikuvioon, joka yleisesti ottaen vaihtoi paljon hitaamman vaihteen päälle ja katkaisi kirjan hyvän tahdin. Se oli turhauttavaa.

Jos kirjassa olisi n. 150 sivua vähemmän, se voisi olla oikein hyvä. Tällaisenaan siinä on huippuluokan ideoita, mutta kokonaisuus ei oikein toimi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo