Mutta Motessa on kunnon avaruusolennot, jotka eivät totisesti ole ihmisiä. Niven ja Pournelle olivat miettineet omien alieneidensa yhteiskunnan, biologian ja kulttuurin yksityiskohtia myöten järkeenkäyväksi, mutta hyvin paljon ihmisten vastaavista poikkeavaksi. Tämä on mahtavaa: harvassa nykyscifinkään teoksessa on näin loppuun asti mietittyjä avaruusolioita.
Harmi kyllä siihen kirjan hyvät puolet sitten vähän loppuvatkin. Kirjan henkilöhahmot ovat erittäin hajuttomia ja mauttomia. Kirjassa on tusinan verran merkittäviä henkilöitä, mutta minun oli hyvin vaikea muistaa, kuka on kuka: kun yhdelläkään ei ollut oikein mitään mainittavaa persoonallisuutta, ei niitä pystynyt erottamaan toisistaan. Ne harvat hahmot, joilla oli jokin mieleenpainuva ominaisuus, tapasivat olla käveleviä kliseitä: Viisas Pappi, Kaunis Ja Itsepäinen Nuori Nainen, Armoton Venäläinen Amiraali. Tylsää on.
Mutta paperinohuet hahmot eivät edes ole kirjan suurin puute. Isompi ongelma oli tarina, joka poukkoili rasittavasti ympäriinsä. Tuntuu kuin molemmat kirjailijat ovat halunneet omat juonikuvionsa mukaan kirjaan, ja he veisasivat viis sellaisista pikkuseikoista kuin "draaman kaari". Kun pääsin loppuun saakka olin jo kyllästynyt tarinaan ja lähes vihainen: tässä olisi ollut elementit hyvään kirjaan, mutta ne haaskattiin.
Silloin kun tarina oli hyvässä vauhdissa, se imaisi mukaansa, mutta väistämättä nämä hyvät vaiheet päättyivät enemmän tai vähemmän epätyydyttävästi ja kirja siirtyi toiseen juonikuvioon, joka yleisesti ottaen vaihtoi paljon hitaamman vaihteen päälle ja katkaisi kirjan hyvän tahdin. Se oli turhauttavaa.
Jos kirjassa olisi n. 150 sivua vähemmän, se voisi olla oikein hyvä. Tällaisenaan siinä on huippuluokan ideoita, mutta kokonaisuus ei oikein toimi.
Kommentit
Lähetä kommentti