Siirry pääsisältöön

Kuoleman ja elämän kysymys (Maria Katajavuori)

Kuoleman ja elämän kysymys käsittelee alaotsikonsa mukaan niin yksilöiden, lajien kuin yhteiskuntien taipumusta itsetuhoon. Katajavuori vertaa ihmiskehoa leivänpaahtimeen: molemmat hajoavat, vaikka periaatteessa molemmat voisivat olla ikuisesti korjattavissa. 

On olemassa meduusalaji, jonka yksilöt kääntävät vanhenemisensa ympäri. Tietyssä elämänvaiheessa ne palaavat takaisin polyyppimuotoon ja kehittyvät siitä uudestaan meduusoiksi. Meduusamaiset hydrat puolestaan voivat kopioida itseään loputtomasti, joten niitä voi melko huoleti kutsua kuolemattomiksi. Eikä tarvitse rajoittua meduusoihin tai meduusankaltaisiin olentoihin: on olemassa myös kilpikonnalaji, jonka yksilöt eivät vanhene tietyn pisteen jälkeen. Ne jäävät pysyvään keski-ikään, eikä niiden kuoleman todennäköisyys kasva iän lisääntyessä. Jos ne eivät joutuisi onnettomuuden tai sairauden kohteiksi, ne jatkaisivat elämäänsä loputtomiin.

Miksi elävät olennot rappeutuvat ja vanhenevat? Miksei ihmiskunta kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta? Nämä kuulostavat toisistaan irrallisilta kysymyksiltä, mutta Katajavuori pyrkii osoittamaan, kuinka molemmissa tapauksissa taustalta löytyy hyvin samanlainen logiikka: tuhon estäminen olisi tehtävissä, mutta se olisi vähän vaikeaa ja aiheuttaisi lyhyellä tähtäimellä haittaa, joten se jää tekemättä. Kaikki ne solunsisäiset ja -ulkoiset mekanismit, jotka ehkäisisivät vanhenemisen ja korjaisivat kaikki vauriot, ovat keholle hankalia. Koska organismit yleensä tuppaavat kuolemaan kuitenkin johonkin, ei evoluutio vaivaudu tekemään tällaisia mekanismeja. Mitä hyötyä lajille on siitä, että sen yksilöt eivät vanhene, jos ne kuitenkin poikkeuksetta päätyvät pedon suuhun 20 vuoden sisällä syntymästään? Jos pysyvän nuoruuden mekanismilla on minkäänlaista metabolista hintaa, niin tällaisissa olosuhteissa luonnonvalinta karsii sen säälimättä pois. 

Kirjan hauskimpia osia ovat luvut, jotka kertovat itsetuhoisista lajeista. Toisin kuin joskus kuvitellaan, ei luonnossa vallitse automaattisesti mikään tasapaino. Katajavuori luettelee vaikka kuinka monta esimerkkiä lajeista, joiden lyhyen tähtäimen eduntavoittelu johtaa väistämättä paikallisiin sukupuuttoihin. Sopulit ovat tunnettu esimerkki, mutta ilmeisesti myös jättikauriit kuolivat, kun uroksien keskinäinen kukkoilukamppailu isoimmista sarvista johti tilanteeseen, jossa parikymmenkiloiset sarvet olivat liian painavat lajin säilymisen kannalta. Jättihirvet tappoivat itsensä yrittäessään olla sexyjä: tämä kuulostaa modernilta Aisopoksen tarinalta.

Kirjassa on paljon hyvää sisältöä, mutta lopulta Katajavuori haukkaa isomman palan kuin pystyy nielemään. Vanhenemisen ja ilmastonmuutoksen vertaaminen on ihan näppärää, mutta Katajavuori ei tunnu osaavan päättää, onko tämä kirja vanhenemisesta vai ilmastonmuutoksesta. Kirjasta puuttuu kunnollinen fokus ja se vähän leviää joka suuntaan.

Lisäksi Katajavuori ei ole kovinkaan hyvä kirjoittaja. Hän turvautuu aikaan liian usein pitkiin jargoniluetteloihin, joiden tarkoitus on varmaan tehdä tekstistä uskottavampaa, mutta se saa kirjoittajan vaikuttavan pikkunäppärältä triviatietoa päntänneeltä viisastelijalta.

Mutten kadu kirjan lukemista; siinä oli kuitenkin tarpeeksi paljon hyvää sisältöä, jotta se oikeutti olemassaolonsa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...