Kuoleman ja elämän kysymys käsittelee alaotsikonsa mukaan niin yksilöiden, lajien kuin yhteiskuntien taipumusta itsetuhoon. Katajavuori vertaa ihmiskehoa leivänpaahtimeen: molemmat hajoavat, vaikka periaatteessa molemmat voisivat olla ikuisesti korjattavissa.
On olemassa meduusalaji, jonka yksilöt kääntävät vanhenemisensa ympäri. Tietyssä elämänvaiheessa ne palaavat takaisin polyyppimuotoon ja kehittyvät siitä uudestaan meduusoiksi. Meduusamaiset hydrat puolestaan voivat kopioida itseään loputtomasti, joten niitä voi melko huoleti kutsua kuolemattomiksi. Eikä tarvitse rajoittua meduusoihin tai meduusankaltaisiin olentoihin: on olemassa myös kilpikonnalaji, jonka yksilöt eivät vanhene tietyn pisteen jälkeen. Ne jäävät pysyvään keski-ikään, eikä niiden kuoleman todennäköisyys kasva iän lisääntyessä. Jos ne eivät joutuisi onnettomuuden tai sairauden kohteiksi, ne jatkaisivat elämäänsä loputtomiin.
Miksi elävät olennot rappeutuvat ja vanhenevat? Miksei ihmiskunta kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta? Nämä kuulostavat toisistaan irrallisilta kysymyksiltä, mutta Katajavuori pyrkii osoittamaan, kuinka molemmissa tapauksissa taustalta löytyy hyvin samanlainen logiikka: tuhon estäminen olisi tehtävissä, mutta se olisi vähän vaikeaa ja aiheuttaisi lyhyellä tähtäimellä haittaa, joten se jää tekemättä. Kaikki ne solunsisäiset ja -ulkoiset mekanismit, jotka ehkäisisivät vanhenemisen ja korjaisivat kaikki vauriot, ovat keholle hankalia. Koska organismit yleensä tuppaavat kuolemaan kuitenkin johonkin, ei evoluutio vaivaudu tekemään tällaisia mekanismeja. Mitä hyötyä lajille on siitä, että sen yksilöt eivät vanhene, jos ne kuitenkin poikkeuksetta päätyvät pedon suuhun 20 vuoden sisällä syntymästään? Jos pysyvän nuoruuden mekanismilla on minkäänlaista metabolista hintaa, niin tällaisissa olosuhteissa luonnonvalinta karsii sen säälimättä pois.
Kirjan hauskimpia osia ovat luvut, jotka kertovat itsetuhoisista lajeista. Toisin kuin joskus kuvitellaan, ei luonnossa vallitse automaattisesti mikään tasapaino. Katajavuori luettelee vaikka kuinka monta esimerkkiä lajeista, joiden lyhyen tähtäimen eduntavoittelu johtaa väistämättä paikallisiin sukupuuttoihin. Sopulit ovat tunnettu esimerkki, mutta ilmeisesti myös jättikauriit kuolivat, kun uroksien keskinäinen kukkoilukamppailu isoimmista sarvista johti tilanteeseen, jossa parikymmenkiloiset sarvet olivat liian painavat lajin säilymisen kannalta. Jättihirvet tappoivat itsensä yrittäessään olla sexyjä: tämä kuulostaa modernilta Aisopoksen tarinalta.
Kirjassa on paljon hyvää sisältöä, mutta lopulta Katajavuori haukkaa isomman palan kuin pystyy nielemään. Vanhenemisen ja ilmastonmuutoksen vertaaminen on ihan näppärää, mutta Katajavuori ei tunnu osaavan päättää, onko tämä kirja vanhenemisesta vai ilmastonmuutoksesta. Kirjasta puuttuu kunnollinen fokus ja se vähän leviää joka suuntaan.
Lisäksi Katajavuori ei ole kovinkaan hyvä kirjoittaja. Hän turvautuu aikaan liian usein pitkiin jargoniluetteloihin, joiden tarkoitus on varmaan tehdä tekstistä uskottavampaa, mutta se saa kirjoittajan vaikuttavan pikkunäppärältä triviatietoa päntänneeltä viisastelijalta.
Mutten kadu kirjan lukemista; siinä oli kuitenkin tarpeeksi paljon hyvää sisältöä, jotta se oikeutti olemassaolonsa.
Kommentit
Lähetä kommentti