Gawande aloittaa hyvin masentavasti luettelemalla vanhuuden seurauksia. Silmät kellastuvat ja päästävät vähemmän valoa läpi. Aivot kutistuvat, erityisesti etuaivolohko, joka vastaa päätöksenteosta. Suonet kalkkeutuvat, nivelet haurastuvat. Ihminen yleisesti rappeutuu.
Kaikki vanhenevat joku päivä, vaikka tätä ei haluta ihan hirveästi ajatella.
Ennen vanheneminen ja kuolema olivat läsnä ihmisten arjessa. Eri sukupolvet elivät saman katon alla. Vanhuksia kuunneltiin ja kunnioitettiin. Mutta tämä ei ollut koko tarina, eikä ennen elämä ollut niin auvoista kuin mitä "ennen oli paremmin" -kuoro haluaisi uskotella. Sukupolvien konflikti oli ennen vanhaan kovaa. Vanhaisäntä ei välttämättä luopunut tilan määräilystä, vaikka nuoren isännän mielestä määräysvalta on siirtynyt hänelle. Vanhustenhoidon taakka sysättiin usein perheen tyttären niskoille. Nuoret eivät välttämättä arvostaneet, kun heidän vanhempansa syynäsivät heidän elämäänsä - ja päinvastoin. Etenkin päinvastoin.
Toisin kuin monet luulevat, ei nykytilanteeseen siirrytty siksi, että nuoret halusivat itsenäistyä vanhemmistaan. Vähintään yhtä paljon vanhemmat halusivat saada omaa rauhaa vanhemmilla päivillään. Lasten muutto omaan kotiin on raskas paikka, mutta samalla se avaa myös uuden, monella tavalla rennomman elämänvaiheen ihmisen elämässä. Kyse ei ole siitä, että nuoret olisivat saaneet paremman elämän vanhusten kustannuksella, vaan yksilöt voittivat perheen kustannuksella.
Kaikki on hyvin niin kauan kuin pystyy elämään itsenäisesti. Mutta ennemmin tai myöhemmin lähes kaikille koittaa aika, ettei elämä omin voimin ole enää mahdollista. Silloin on yleensä edessä muutto palvelutaloon tai hoitokotiin. Hoitokotiin muuttaminen on kova paikka. Ne ovat usein aika hirveitä vankiloita, kuten olemme saaneet lehdistö lähipäivinä lukea. Oman kodin menettäminen on yllättävän iso asia, vaikka hoitokoti olisi kuinka hyvä eikä sitä pyörittäisi mikään Esperi Care. Itsenäisyyden menettäminen on rankkaa. Palvelutalot ovat aika uusi keksintö: se, että vanhukset saavat lukita oman asuntonsa oven herätti aikanaan paljon vastarintaa. Jotkut yrittävät kehittää hoitokoteja pidemmälle: esimerkiksi eläimien läsnäolo pidentää asukkaiden elinikää ja toimintakykyä, joten joissain hoitokodeissa on yhteisiä lemmikkejä ja vaikka laululintuja. Rakenteet kuitenkin herkästi tulevat tällaisten ideoiden tielle: esimerkiksi eläinten ruokkiminen voi tulla kynnyskysymykseksi, jos henkilöstö ei ole yhteistyöhaluinen.
Hoitokotien lisäksi kirja kertoo paljon lääkäreistä. Liian usein sairaiden ihmisten elinikää pyritään pidentämään kaikin voimin. Silloin turvaudutaan myös epätoivoisiin menetelmiin, jotka aiheuttavat kärsimystä ja/tai elämänlaadun heikkenemistä, eivätkä yleensä lykkää kuolemaa kuin päivillä tai viikoilla.
Lääkärit eivät yleensä osaa puhua potilaille kuolemasta. Potilaat eivät halua hakeutua saattohoitoon, ennenkuin lääkäri sanoo "emme voi enää tehdä mitään". Mutta aina voidaan tehdä jotain. Se ei lähes ikinä ole hyödyllistä, mutta epätoivoiset ihmiset takertuvat oljenkorsiin, eikä lääkäri voi olla 100% varma, ettei juuri tälle potilaalle osu lääketieteellinen lottopotti kohdalle. Siksi lääkärit ehdottavat aina uusia operaatioita, eivätkä potilaat mene saattohoitoon.
Osa ongelmaa on siinä, että lääkärit ja potilaat ajattelevat eri asioita, kun puhutaan hoidon mahdollisuudesta pidentää elinikää. Potilas voi kuvitella vuosikymmenien lisäystä, kun lääkäri ajattelee kuukausia. Gawande kertoo omakohtaisen kokemuksen, kun hänen isällään todettiin pitkälle edennyt syöpä. Isälle esiteltiin hoitomahdollisuutta. Gawande kysyi, kuinka pitkään hänen isänsä eläisi ilman hoitoa tai hoidon kanssa. Lääkäri ei oikein halunnut vastata, mutta lopulta suostui arvioimaan, että ilman hoitoa kyse olisi jotain kolmen kuukauden ja kolmen vuoden välistä. Tämän jälkeen hän kertoi Gawanden ja erityisesti hänen isänsä suureksi yllätykseksi, että hoidon kanssakaan ei olisi odotettavissa kolmea vuotta pidempää - keskiarvo siirtyy kyllä eteenpäin, mutta maksimi ei kasva. Tämä sai isän suhtautumaan operaatioon aivan eri tavalla kuin aiemmin. Hän olisi ollut suostuvainen hoitoon, jos se olisi voinut lisätä elinikää vuosilla. Mutta jos kyse on parhaimmillaankin vain kuukausista, miksi turhaan kärsiä monimutkaisen operaation aiheuttamat sivuvaikutukset, jotka heikentävät vähäisen jäljelläolevan elämän laatua merkittävästi?
Usein potilaat eivät yksinkertaisesti osaa ajatella saattohoitoa mahdollisuutena. Monet myös kuvittelevat, että saattohoito tarkoittaa kaiken hoidon lopettamista, mikä ei pidä paikkaansa. Saattohoidossa potilasta edelleen hoidetaan, mutta kaikki hoito tähtää tämänhetkisen hyvinvoinnin maksimoimiseen, ei elämän pidentämiseen. Siitä huolimatta potilaat elävät usein saattohoidon avulla pidempään kuin mitä he olisivat eläneet rankkojen operaatioiden jälkeen. Eräässä tutkimuksessa annettiin saattohoitomaista hoitoa osana syöpähoitoa, jolloin potilaat lopettivat kemoterapian aiemmin, kokivat parempaa elämänlaatua - ja elivät 25% pidempään!
Gawande on saattohoidon puolella ja eutanasiaa vastaan. Hyvän kuoleman sijasta meidän pitäisi tarjota hyvä elämä loppuun saakka. Tämä oli suomalaisessa eutanasiakeskustelussakin aika monen lääkärin näkökulma, ja alan tämän kirjan myötä ymmärtää sitä kantaa paremmin. Olisi parempi saada kunnollinen saattohoito, jossa potilaiden elämänlaatua pyritään parantamaan loppuun saakka, kuin pitää potilaat kärsimyksissä kunnes he haluavat kuolla. Eutanasia olisi toki parannus nykytilaan, jossa potilaat ovat kärsimyksissä kunnes he haluavat kuolla, mutta heille ei suoda edes sitä mahdollisuutta. Mutta parempikin vaihtoehto olisi ehkä olemassa, ja eutanasian laillistaminen voi saada meidät valheellisesti ajattelemaan, että ongelma on ratkaistu.
Being Mortal sai ajattelemaan asioita, joita yleensä ei halua ajatella. Se muutti minun mielipiteitäni ja avarsi näkemyksiäni. Paljon enempää en voi kirjalta vaatia.
Kommentit
Lähetä kommentti