Siirry pääsisältöön

Faktojen maailma (Hans Rosling)

Olen ollut aktiivinen efektiivinen altruismi -liikkeessä jo joitain vuosia. EA:ssa pyritään löytämään kaikkein vaikuttavimmat ja tehokkaimmat hyväntekeväisyyskohteet ja levittämään tietoa siitä, mitkä ovat kaikkein parhaita kohteita lahjoituksille (basically malariaverkot ja matolääkkeet: enemmän tietoa aiheesta löytyy esim. GiveWellin sivuilta.)

Olen käyttänyt sen takia jonkin verran aikaa puhuen hyväntekeväisyydestä ja eri kohteiden paremmuudesta. Aika monet ihmiset ovat syystä tai toisesta skeptisiä, mutta turhauttavin skeptisyyden muoto on uskomus siihen, ettei hyväntekeväisyydestä ole mitään hyötyä, koska maailma on koko ajan menossa kuitenkin huonommaksi. "Olemme käyttäneet vuosikymmeniä yrittäen auttaa kehitysmaita, mutta ne ovat ihan yhtä huonossa jamassa kuin ennenkin, ellei jopa huonommassa."


Ja sitten yritän kärsivällisesti selittää, kuinka väärässä he ovatkaan. Maailma on mennyt lähes kaikilla mittareilla huomattavasti parempaan suuntaan. Ihmiset elävät pitempään, terveempinä ja rikkaampina kuin ennen, sodat ovat vähentyneet, sairauksia on saatu kuriin, nälänhädät ovat lähes loppuneet, melkein kaikki lapset käyvät koulua, jne.


Tässä vaiheessa kuulijani eivät yleensä vain usko minua, vaikka näyttäisin heille tilastoja toisensa perään. Usko maailman huonontumiseen on toisilla hyvin syvässä, eikä sitä hevillä hetkauteta.
Siksi olenkin niin iloinen, että Faktojen maailmasta on tullut bestseller. Rosling selittää kirjassaan erittäin hyvin, kuinka paljon paremmin asiat ovat kuin 50 tai edes 20 vuotta sitten. Vaikka minulle nämä asiat olivat jo tuttuja, sain silti kirjasta paljon uusia oivalluksia.


Suurin näistä oivalluksista oli termin "kehittyvät maat" huonous. Ei maailma jakaudu siististi "kehittyviin maihin" ja "teollisuusmaihin". Osa "kehittyvistä maista" on selvästi rikkaampia kuin muut, osa taas selvästi köyhempiä. Siksi Rosling jakaakin maailman neljään tuloluokkaan:

  •  Taso 1 on äärimmäistä köyhyyttä: keskimääräiset tulot ovat alle 2$ päivässä. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Sierra Leone ja Somalia. Näissa maissa ihmiset näkevät toisinaan nälkää ja elävät muutenkin helvetillisen köyhyyden vallassa. Tämä on se taso, jonka ihmiset yleensä kuvittelevat, kun puhutaan "kehitysmaista". Tällä tasolla elää noin miljardi ihmistä. Paul Collierin mahtava kirja Bottom Billion käsitteli juuri tason 1 maita.
  • Taso 2 on edelleen köyhää, mutta ei enää äärimmäistä surkeutta. Ihmisillä on jo mahdollisuus laittaa pieniä summia säästöön ja ostaa esimerkiksi polkupyörä. Keskitulot ovat jossain kahden ja kahdeksan dollarin väliltä. Kenia ja Intia kuuluvat tähän sarjaan. Suunnilleen 2,5 miljardia ihmistä elää tasolla 2.
  • Taso 3 tarkoittaa 8-32$ päivässä. Tässä ollaan jo ihan kohtuullisen tulotason äärellä: Suomen mittapuilla vielä köyhää, muttei kurjaa. Brasilia, Etelä-Afrikka ja Kiina ovat tason 3 maita, ja tälläkin tasolla elää vajaat kolme miljardia ihmistä.  
  • Taso 4 on rikkaat maat, kuten EU tai Saudi-Arabia. 

Tämä on todella hyödyllinen tapa jaotella maat eri tuloluokkiin, etenkin jos puhutaan kehitysavusta tai hyväntekeväisyydestä. Aion tästä eteenpäin käyttää näitä tasoja jatkuvasti. Ainoa, mikä minua harmittaa, on termistön tylsyys: kunpa Rosling olisi keksinyt joka tasolle jonkin iskevän nimen, niin tämä jaottelu jäisi paremmin ihmisten mieleen ja olisi vielä käyttökelpoisempi.


Faktojen maailma on erittäin viihdyttävästi kirjoitettu ja se on täynnä asiaa. Toivon, että mahdollisimman moni ihminen lukee sen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version