Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä.
Ja joskus ei puolet riittänyt.
Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa.
Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään?
Ruotsi oli 30-vuotisen sodan jälkeen tullut suurvallaksi, mutta mahdilla oli hintansa. Koko valtakunta oli valjastettu sotakoneeksi. Maanviljelyn kehittäminen oli laiminlyöty, kun kruunu keskitti kaiken tarmonsa sotimiseen. Kansaa verotettiin ankarasti, jotta kruunulla olisi varaa sotia. Tämän takia maanviljelijät elivät jatkuvasti veitsen terällä: mitään ylijäämiä ei saanut kerättyä, sillä voudin vaatimukset olivat valtavat. Kun sitten halla iski, ei ollut varastoja, joihin turvata.
Tarvittiin myös aimo annos maalaisjärjen käytön kieltämistä. Itsevaltiuden aikana päätöksenteko oli keskitetty Tukholmaan, joten paikallisesti ei voitu improvisoida ratkaisuja pahimman hädän lievittämiseksi. Improvisointimahdollisuuksia heikensi myös merkantilistisen järjestelmän jäykkyys: kaupankäynti oli tarkkaan säädeltyä, joten viljaa ei voinut tarvittaessa nopeasti kuljettaa paikasta toiseen. Eikä säädöksiä tietenkään voinut höllentää jonkun jättimäisen nälänhädän takia.
Näistä aineksista saatiin katastrofi aikaiseksi. Lappalainen kuvaa nälkävuosia hyvin: hän ei mässäile kurjuuskuvauksilla, mutta luo silti selkeän kuvan nälän lohduttomuudesta. Pettuleivän tietävät kaikki, mutta nälkävuosina pettukin oli ylellisyyttä ja loppui kesken. Ihmiset söivät mm. sammalta ja keitettyä nahkaa. Se kuulostaa nykylukijalle mahdottomalta kuvitellakaan.
Usein tässä vaiheessa kysytään, miksei nälänhädän aikaan syöty kalaa ja marjoja. Lappalainen vastaa tähänkin: halla verottaa myös kalansaaliita ja muita luonnon antimia. Kylmänä kesänä kalat eivät juuri kude. Lisäksi ihmiset aika nopeasti kalastivat ja marjastivat mannut tyhjiksi siitäkin saaliista, mitä saatavissa oli. Marjasaaliit voivat näyttää isoilta, jos tarkoitus on tehdä pari piirakkaa, mutta ei niillä koko kansakuntaa elätetä.
Mutta kaikesta kauheudesta huolimatta ihmiset osaavat olla myös häkellyttävän hyviä. Lappalainen mainitsee useita esimerkkejä tilanteista, jossa ihmiset jakoivat viimeisiä ruokiaan vieraiden hädänalaisten kanssa. Aateliset yrittivät parhaansa mukaan saada talonpojille viljaa, ja olivat valmiit toisinaan uhmaamaan kuninkaan lakeja tätä tarkoitusta varten.
Kaiken kaikkiaan oikein hyvä teos. Historiantutkijoille ja historiasta kiinnostuneille vahva suositus, muille varoituksen sana: tässä kirjassa on myös pitkiä pätkiä, joissa Lappalainen kertoo aiempien tutkijoiden näkökulmia ja perustelee, miksi hän on eri mieltä heidän kanssaan. Tämä on vanhalle historianopiskelijalle kiinnostavaa kamaa, mutta satunnaiselle lukijalle varmaan semipuuduttavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti