Harhaanjohtajat (Terho Miettinen & Raija Pelli)

I.

Olen puhunut lähiaikoina paljon uskonnollisuuden hyvistä puolista (kts. esim Uskontoa ateisteille -arvioni), mutta selvästi uskonnollisuus voi mennä myös pahaksi. On kaikenmaailman hoitokokouksia ja muuta hengellistä väkivaltaa - ja on olemassa ihan puhtaita kultteja. Mielijohteesta tartuin Miettisen ja Pellin kirjaan suomalaisista lahkojohtajista. Nämä eivät ole tavanomaisia uskonnollisia liikkeitä, vaan näihin liittyy hyvin voimakas hengellinen väkivalta ja seuraajien hyväksikäyttö. 

Valitettavasti Harhaanjohtajat ei ole hirveän hyvä kirja. Siinä on kehno rakenne: se ensin esittelee eri lahkoja, sitten siirtyy puhumaan lähinnä Hofflerin ja Frommin teorioista siitä, miten lahkot toimivat psykologisesti. Tämän takia kirjassa on tarpeettoman paljon toistoa. Olisi ollut paljon parempi idea omistaa joka lahkolle yksi luku ja siinä yhteydessä esitellä teoriaa, käyttäen ko. lahkoa esimerkkinä. 

II.

Koska ne lahkot ovat aika kiinnostavia. Varhaisimmat esimerkit ovat 20-luvulta. Alma Kartano ja Tilda Reunanen vaikuttivat 20-50-luvuilla. He harrastivat aikanaan suosittua "horrossaarnausta", jossa saarnaaja vajosi unenomaiseen tilaan ja profetoi sängyllä maaten. Kartanolaiset harrastivat mm. pelottelua lahkosta lähtijöille: heidät manattiin alimpiin helvetteihin. 

Askeleen pitemmälle meni Maria Åkerblom 20-luvulla. Myös hän horrossaarnasi ja manipuloi seuraajiaan. Mutta he eivät tyytyneet pelottelemaan, vaan yrittivät jopa tappaa liikettä vastaan käyneen nimismiehen. Åkerblom päätyikin vankilaan.

Toisenlaista kulttijohtajaa edustaa Toivo Korpela 30-luvulla. Hän saarnasi synnittömyyttä: lahkon jäsenet oli puhdistettu, joten mikään ei ollut heille syntiä. Tämä sitten johti hillittömään viinanjuontiin, ja tietty seksi oli mukana kuvioissa.

Kuuluisa edelleen toimiva kulttijohtaja on Tapani Koivuniemi, joka aloitti 80-luvulla. Hän toimi teekkarien parissa ja väitti pystyvänsä ihmeisiin. Koivuniemi mm. tankkasi saarnamatkalla autonsa vedellä ja rukoili, jolloin vesi muuttui bensaksi. Koivuniemi seuloi seuraajiaan kohtuuttomilla ja oudoilla vaatimuksilla. Kaikkien piti mm. laihtua anorektisiksi ja harrastaa "pyhää suunantoa" eli kielisuudelmia toisten kulttilaisten kanssa. Jäljelle jäivät vain kaikkein kiihkeimmät seuraajat, joita Koivuniemi sitten hyväksikäytti taloudellisesti. Hänen seuraajansa ovat töissä Koivuniemen firmassa surkealla palkalla. Firma tahkoo rahaa Koivuniemelle, ilmeisesti jo miljoonia euroja.

Toinen edelleen toimiva saarnaaja on Leo Meller, joka aloitti jo 60-luvulla. Hänen Patmos-säätiönsä jakaa mielipiteitä, sillä se kerää rahaa hyvinkin törkeästi. Meller harrastaa lopunajan ennustuksia: maailmanloppu oli lähellä jo 70-luvulla.

Nokia Missio puolestaan aloitti 90-luvulla. Markku Koivisto oli liikkeen ykkössaarnaaja. Hän harrasti ihmeparantumussaarnoja, yrittipä jopa kuolleista herättämistä. Nokia Missio muistetaan erityisesti eheytymishoitojen kannatuksestaan, mutta Koivisto itse joutui lopulta eroamaan liikkeestä oman homoutensa vuoksi.

III.

Mistä sitten tunnistaa lahkon? Tähän ei ole mitään yksittäistä vastausta ainakaan tässä kirjassa, ja itse asiassa kirjoittajat tuntuvat patologisoivan kaikki psykologisesti vaikuttavat rituaalit. Kirjoittajat itsekin myöntävät, että esim. kielilläpuhuminen on ihmisille positiivinen kokemus, mutta pitävät sitä silti epäilyttävänä. Tässä heitetään kyllä vahvasti lapsi pesuveden mukana.

Mutta ehkä voi huoleti sanoa, että jos liikkeen johtaja väittää olevansa suoraan yhteydessä Jumalaan, on aika juosta karkuun. 

Lahkoon liittyvällä ihmisellä on jonkinlainen tyhjyyden tunne tai muu tarve vahvalle kokemukselle. Kirja lainaa Hofferin klassikkoa Tosiuskovainen, joka luettelee elementit lahkoon siirtymisessä:

1. Yksilö sulautetaan perusteellisesti tiiviiseen kollektiiviseen kokonaisuuteen.Tässä vaiheessa on yleensä siirtymärituaali, kuten upotuskaste, jonka jälkeen on osa yhteisöä. Yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistetaan kutsumalla toisia "veljiksi ja sisariksi" tai vastaavaa ja olemalla hyvin tiiviisti yhdessä erilaisissa tilaisuuksissa.
2. Hänet varustetaan kuvitteellisella minuudella. Uskoon tullut on "syntynyt uudelleen" ja hänen oletetaan toimivan myös eri tavalla kuin ennen.
3. Häneen istutetaan väheksyvä asenne nykyhetkeä kohtaan ja mielenkiinto kohdistetaan asioihin, joita ei vielä ole. Toisinaan tämä on puhetta Taivasten valtakunnasta, äärimmillään se tarkoittaa maailmanlopun odotusta.
4. Yksilön ja todellisuuden väliin asetetaan verho, jota tosiasiat eivät läpäise. On hyvä, jos oppi on käsittämätön ja/tai epämääräinen: silloin ihmiset ovat epävarmempia siitä, mitä heiltä odotetaan, ja paradoksaalisesti ovat valmiita tekemään tekemään suurempia uhrauksia. Vastaukset löytyvät sydämellä,ei järjellä, jolloin kyseenalaistaminen tuntuu synniltä.
5. Intohimoja kylvämällä estetään yksilön ja hänen minuutensa pysyvä tasapaino. Vahvauskoisen pitää koko ajan muuttua paremmaksi tai puhtaammaksi, hän ei koskaan saa tuntea kelpaavansa sellaisenaan. Lisäksi käynnissä on hengellinen sodankäynti, useat lahkot pelottelevat demoneilla, joita vastaan suojautumisessa tarvitsee jatkuvaa puhdistumista ja eheytymistä.

IV.

Yleisesti ottaen tästä olisi voinut saada aikaan kiinnostavan kirjan, mutta Harhaanjohtajat ei tällaisenaan ole kovinkaan suositeltava. Ensimmäiset 60 sivua, jossa eri lahkot esitellään, oli kirjan parasta antia.