Siirry pääsisältöön

Uusi antiikin historia (Paavo Castrén)

Minä olen vanha historianopiskelija, mutta täytyy myöntää, että antiikin suhteen minulla oli aukkoja tiedoissa. Osasin toki kertoa perustarinan: "Ensin oli Ateena ja Sparta, tai kai ennen niitäkin oli jotain foinikialaisia ja kreetalaisia mutta whatever, sitten Persia hyökkäsi Kreikkaan ja tuli Thermopylain taistelu, sitten Sparta ja Ateena sotivat, jossain välissä oli Sokrates ja Platon ja muita filosofeja, sitten Rooma valloitti koko Välimeren alueen ja tuhosi Karthagon ja tuli Caesar ja keisarit ja sitten Rooma rappeutui ja tuhoutui." Ei väärin, mutta kyllä tässä on parantamisen varaa.

Castrénin kirja auttoi selvästi kokonaiskuvan rakentamisessa. Se on melko kronologisesti rakennettu: alkuvaiheissa luvut vuorottelevat Kreikan ja Rooman välillä, lopulta tietenkin on pelkkää Roomaa. Alun luvut ovat hieman tylsiä, koska loppujen lopuksi vaikkapa mykeneläisestä ajasta tiedetään tosi vähän. Siksi ensimmäisissä luvuissa saa lukea pääasiassa keramiikan muotoilusta ja sellaisesta, vaikka Castrén ansiokkaasti yrittää piristää tekstiä kertomalla mytologioista, Troijan sodan tarinoista ja sen sellaisista.

Kun päästään Ateenan aikoihin ja siitä eteenpäin, homma muuttuu paljon kiinnostavammaksi. Harmi kyllä kirjan viimeinen viidennes tuntuu hutaisten toimitetulta: luvut alkavat olla epäloogisesti otsikoituja ja jaoteltuja, tekstissä on kirjoitusvirheitä. Loppuiko kustannustoimittajalta aika kesken? Ajatteliko hän, ettei kukaan lue kirjaa kuitenkaan loppuun asti? 

Joka tapauksessa kirja oli hyvä ja hyödyllinen. Nyt Asterixista ja historiantunneilta oppimani irtonaiset tapahtumat ja asiat naksahtivat oikeisiin paikkoihinsa. Salamiin taistelu tai Kleopatra olivat tuttuja niminä, mutta nyt niiden merkitys hahmottui tarkemmin.

Useita yllätyksiä löytyi. En ollut esimerkiksi tajunnut, miten helppoa olisi lukea kaikki Ateenan klassisen kauden teokset: niitä on säilynyt meidän aikaamme yllättävän vähän. Euripideelta tai Aristofaneelta on säilynyt vain muutama hassu näytelmä, heidän koko tuotantonsa voisi lukea parissa päivässä.

En myöskään oikein ollut ymmärtänyt, kuinka vähän aikaa Caesar oli vallassa. Hän aloitti kansalaissodan ylittämällä Rubiconin ("Alea iacta est") ja voitti sen, mutta tuli vain viiden vuoden jälkeen puukotetuksi ("Sinäkin, Brutukseni!').

En myöskään ihan täysin tajunnut, kuinka paljon Rooman suurvalta luotiin tasavallan eikä keisarivallan aikana. Keisaritkin tekivät aluevaltauksia, mutta oikeastaan kaikki merkittävät alueet oli vallattu jo tasavallan aikana.

Muutenkin Rooman tasavalta oli yllättäen kiinnostavampi kuin Rooman keisariaika. Caligula ja Nero ovat mielenkiintoisia kreisiydessään, mutta suurin osa Rooman keisareista on aika tylsiä. He hallitsivat hetken ja sitten tulivat murhatuiksi. Tämä tarina toistuu uudelleen ja uudelleen.

Rooma kesti paljon pitempään kuin olisi voinut kuvitella. Jo 200-luvulla valtakunta vaikutti olevan aika mennyttä. Talous oli romuna, keisareita murhattiin sitä tahtia kun ne nousivat valtaistuimelle, barbaarit alkoivat vaellella. Silti voitolle pääsi inertia, syvävaltio tai miksi ikinä sitä pitäisi kutsuakaan. Valtakunta jatkoi olemassaoloaan vielä parisataa vuotta, tietyin paikoin jopa voiden paremmin kuin koskaan aiemmin. Tämä on kiinnostavaa noin meidän aikojamme ajatellen: vaikka EU näyttää kaatuvan minä hetkenä hyvänsä, saattaa se sinnitellä pystyssä vielä yllättävän kauan.

Tykkäsin kirjasta paljon, vaikka siinä olisi saanut olla enemmän karttoja. Olin aluksi vähän pihalla, kun puhuttiin vaikka Korintin edullisesta sijainnista, mutta minulla ei ollut mitään hajua, missä Korintti sijaitsee. Sisäkannessa olisi ehdottomasti pitänyt olla Välimeren kartta, johon on merkitty tärkeimmät kaupungit ja alueet. Tämäkin on kuitenkin vain kauneusvirhe: kokonaisuudessaan kirja on erittäin suositeltava.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo