Siirry pääsisältöön

Uskontoa ateisteille (Alain de Botton)

Uskontoja on helppo kritisoida, koska niissä tuntuu olevan yksi aika perustavanlaatuinen ongelma: ne perustuvat väitteisiin, jotka eivät tunnu olevan totta. Jumalan olemassaoloa tai -olemattomuutta ei tietenkään voi suoranaisesti todistaa, mutta kun tätä maailmaa katsoo, niin kyllä se muistuttaa vahvasti enemmän sellaista maailmaa, joka kukaan ei ole suunnitellut millään tavalla.

Mutta toisaalta Jumalan olemassaoloon tai -olemattomuuteen keskittyminen missaa uskontojen koko idean. Nykypäivänä aika monet tuntuvat kuvittelevan, että pyhien kirjoitusten sananmukainen tulkinta olisi jotenkin olennaista uskonnon harjoittamisessa, mutta jos yhtään tuntee uskontotiedettä tai historiaa, niin tietää, ettei käytännössä ikinä uskontoja ole harjoitettu näin. Ylivoimaisesti suurin osa uskonnollisista ihmisistä kautta historian on tiennyt vain hyvin hatarasti, mitä siellä pyhässä kirjassa oikeastaan sanotaan - eikä siitä ole ollut niin väliäkään. Uskonnot ovat ennen kaikkea yhteisöjen rakennusaine. Jos yhteisö toimii, on uskonto tehnyt tehtävänsä.

Alain de Botton on huomannut saman asian kuin monet muutkin: meidän nykymaailmamme on monessa suhteessa tosi jees, mutta samalla tuntuu kuin olisimme menettäneen jotain aika tärkeää. Meitä kaupungistuneita nykyihmisiä vaivaa yhteisöllisyyden puute (atomismi), merkityksettömyyden tunne (anomie) ja jonkinlainen ihanteettomuus. De Botton toteaa, että entisaikaan uskonnot pystyivät tarjoamaan ihmisille kaikkea hyödyllistä, joten voisimme ehkä ottaa uskontojen metodeista mallia, mikäli haluamme korjata yhteiskuntaamme paremmaksi.

Ensinnäkin meiltä puuttuu messun kaltainen tilaisuus, jossa ihmiset voisivat kokoontua yhteen naapureittensa kanssa hyvin matalalla kynnyksellä. Messussa ihmiset laulavat ja messuavat yhdessä, ja kuten tiedämme, yhtäaikainen toiminta luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koska messussa on niin selkeä käsikirjoitus, ei siellä täydy stressata, keksiikö mitään sanomista tms. Kaikki vain seuraavat kaavaa, ja kaikilla on hyvä mieli.

Toiseksi tarvitsemme rituaaleja. Tärkeimmät näistä ovat isoja siirtymäriittejä, kuten aikuistumisjuhla tai hääjuhla. Nämä riitit tuntuvat merkityksellisemmiltä, jos niitä ei vain kivan spontaanisti keksitä sitä juhlaa varten, vaan jos ne perustuvat vuosisataiseen perinteeseen. Eivätkä siirtymäriitit ole ainoita tarpeellisia rituaaleja. Tarvitsemme pieniä toistuvia rituaaleja, jotka rikkovat arjen monotonian ja muistuttavat meitä suuntaamaan ajatuksemme myös itsemme ulkopuolelle.

Kolmanneksi tarvitsisimme moraalista ohjausta. Liberaali yhteiskunta kieltää meitä satuttamasta muita, mutta se ei määrää meitä olemaan kilttejä tai mukavia. Uskonnot tarjoavat paitsi moraalisia ohjeita, myös esikuvia: pyhimykset muistuttavat esimerkillään, miten todella hyvä ihminen toimisi. Samaan liittyy myös koulutus: nykyisin varsinkin korkeampi koulutus keskittyy vain jakamaan tietoa, mutta ei opeta viisautta. Viisaan ja hyvän elämän opetukset vaatisivat jatkuvaa toistoa, rukousta viidesti päivässä tai vastaavaa. 

Neljänneksi me tarvitsemme anteeksiantoa ja hellyyttä. Jokaiselle tulee hetkiä, että maailma tuntuu liian raskaalta. Yleensä silloin etsimme lohtua rakkailtamme tai ystäviltämme. Mutta aina tämä ei ole mahdollista. Voi olla, että häpeä ja syyllisyys on kasvanut niin isoksi, ettei kenellekään tutulle voi puhua niistä. Voi olla, ettei löydä oikeita sanoja, ja aina kun yrittää kertoa ongelmistaan ystävilleen, päätyykin vain pahentamaan oloaan, koska kukaan ei ymmärrä. Voi olla, että kaverit ovat huonoja kuuntelijoita. Tällöin olisi hyvä, jos olisi Pyhä Maria, jonka ääreen kääntyä. Joku pyhättö, jossa voisi vain antaa kaiken tuskan tulla ulos ja luottaa siihen, että vastaanottaja on äärettömän kärsivällinen eikä tuomitse ketään. 

Viidenneksi me tarvitsemme pessimismiä. Tämä on ehkä vähän yllättävä väite, mutta de Botton vakuuttelee, että suuri osa nykymaailman ongelmista johtuu perustettomasta toiveikkuudesta ja optimismista. Odotamme avioelämän olevan puhdasta rakkaudentäyttämää onnea ja petymme, kun kumppani ei olekaan täydellinen. Odotamme, että meistä voi tulla rokkistara-startup-yrittäjiä, ja sitten masennumme, kun olemmekin vain opinto-ohjaajia. Uskonnollinen ajattelu suuntaa optimismin hengellisiin asioihin: voimme kaikki saavuttaa Buddha-luonnon/paratiisin. Sitä vastoin maallisiin asioihin uskonnot suhtautuvat aika pessimistisesti: elämä on kärsimystä, olemme kaikki syntisiä jne. Tämä vaikuttaisi olevan terveempi tapa suhtautua elämään. 

De Botton aina ehdottaa jokaiseen kohtaan keksimäänsä sekulaaria ideaa (esim. messun sijaan "Agape-ravintola", jossa ihmiset voisivat syödä tuntemattomien kanssa), mutta nämä ovat yleensä aika heikkoja ideoita. Lisäksi tuntuu siltä, että de Botton haluaa epätoivoisesti keksiä pyörää uudestaan. Hän luettelee syitä, miksi seurakunnat ovat tosi hyviä juttuja ja keksii sitten uuden version seurakunnista. Mutta ainakin minulle tuli mieleen kysyä, miksei de Botton yksinkertaisesti... liity seurakuntaan? Ne ovat jo olemassa. Infrastruktuuri on jo paikallaan. Sekulaaria kirkkoa ovat monet yrittäneet pystyttää, ja aina se on epäonnistunut surkeasti. Ehkä olisi vain aika myöntää, että on helpompi liittyä oikeisiin kirkkoihin ja yrittää sisäpuolelta muuttaa niitä sekulaarimpaan suuntaan. Voisi väittää, että esim. Suomen ev.-lut.-kirkolle on käynyt juuri näin. 

Kirja on kirjoitettu sujuvan esseetyylisesti. Yhteen putkeen luettaessa esseetyylisyys käy myös rasittamaan: de Botton polemisoi liikaa ja voisi mennä aina suoremminkin aiheeseensa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...