Kuivamustekala

Olen kiinnostunut erilaisista ajattelun tavoista, ja siksi nappasin kirjastosta mukaan  Asta Raamin uuden kirjan Intuitio 3  (Otava 2020). Olin kuullut, että Raami on toiminut opettajana Aalto-yliopistossa, joten odotin (neuro)psykologista näkökulmaa intuition eri muotoihin. Sen sijaan kirja onkin erikoinen yhdistelmä asiallista psykologiaa, epämääräistä höttöä ja kvasi-rajatietoa. Se yrittää sanoa jotain, mutta jää hieman epämääräiseksi, mitä.  Kirja käsittelee intuitiota. Psykologiassa erotetaan yleensä kaksi eri intuition muotoa. Vaistointuitio (Raamin termejä käyttääkseni) on se, kun esimerkiksi osaamme havaita toisen ihmisen tunnetiloja tai sen, että jokin paikka tuntuu vaaralliselta - vaikka emme kummassakaan tapauksessa osaisi sanoa, mikä nimenomainen havainto sai meidät päättelemään näin. Aivot ovat yhdistäneet paljon pieniä havaintoja ja muodostaneet niistä kokonaiskuvan, muttemme ole tietoisia tästä prosessoinnista. Toinen intuition muoto on asiant...

Afrikan maiden hyvinvointimittareiden lukeminen on yleensä aika masentavaa - yhdellä poikkeuksella. Oli kyse sitten korruptiosta, demokratian tasosta tai vaikka BKT:stä per capita, Botswana erottuu kirkkaasti melkein kaikista muista Afrikan maista. Itse asiassa Botswana hakkaisi kaikilla näillä mittareilla aika monta EU-maatakin!  Tämä kaikki on vielä hämmentävämpää, kun ottaa huomioon, että Botswana on sisämaavaltio jossa on valtavat timanttikaivokset. Luonnonvarat, etenkin timantit, ovat perinteisesti kirous, kuten vaikka läheinen Kongon demokraattinen tasavalta osoittaa. Sisämaavaltiollekaan ei Afrikassa yleensä käy kovin hyvin, kuten huomaamme vaikka Keski-Afrikan tasavallasta tai Tsadista. Joten mikä ihme on Botswanan salaisuus?  Selvittääkseni sen luin Pekka Peltolan kirjan Botswana - Afrikan timantti (Into 2017). Valitettavasti täytyy heti alkuun sanoa, että tämä oli virhe: kirja on nimittäin aika kehno. Minulle tuli vahvasti mieleen Rauhankone , sillä kirja...

 Mitä tämä kuvaaja esittää? Useimmat varmaan veikkaavat jotain sellaista kuin "elämänlaadun muutosta kautta aikojen" tai "hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua". Ja niin minäkin olisin veikannut, mutta ei: tämä kuvaa taloudellisen eriarvoisuuden muutosta Euroopassa ajanlaskun alusta tähän päivään. Tähän kuvaajaan tiivistyy olennaisin ja hätkähdyttävin sisältö Walter Scheidel in kirjasta The Great Leverer. Violence and the History of Inequality From the Stone Age to the Twenty-First Century (2017).  Scheidelin teesi on lohduttomuudessaan yksinkertainen: eriarvoisuus lisääntyy jatkuvasti. Ainoa, mikä voi tasata omaisuuksia, on jonkinlainen katastrofi: rutto, massiivinen sota, totalitaristinen vallankumous, koko yhteiskunnan romahtaminen. Aina kun ajat ovat hyviä ja rauhallisia, eriarvoisuus vain lisääntyy. Tämä on tavallaan ilmiselvää, kun ajattelee talouskasvun logiikkaa. Jos kaikkien omaisuus tuplaantuisi, niin keppikerjäläinen olisi vain kymppejä tai sa...

Caroline Criado Perez ei selvästi säästellyt vaivaa kirjoittaessaan kirjaansa Invisible Women (2019; suomennettu nimellä Näkymättömät naiset,  WSOY 2020, kääntäjä Arto Schroderus). Hän on käynyt ihmiselämän jokaisen osa-alueen läpi, ja oli kyse sitten mistä osa-alueesta tahansa, niin hänen löytämässään datassa on aina aukko - naisen kokoinen aukko. Hallitukset, yritykset ja järjestöt tuppaavat tehdä ratkaisuja "ihmisille" - mutta sitten niitä on testattu vain miehillä tai suunniteltu vain miesten voimin. Kirja oli täynnä esimerkkejä, joita oli välillä vaikea uskoa todeksi.  Lääketieteen esimerkit olivat kaikkein uskomattomimpia. Uusia lääkkeitä testataan järjestään vain miehillä: ei siksi, että naisia unohdettaisiin kutsua testeihin, vaan tieten tahtoen. Naisten hormonaalinen kierto tekee testauksesta hankalampaa - joten suurin osa tutkijoista yksinkertaisesti jättää naiset pois tutkimuksista saadakseen siistimpää dataa! No, kunhan vain työ on helpompaa, niin ei kai sellaisil...

Löysin Adrian Tchaikovskyn pari vuotta sitten ja olen sittemmin pyrkinyt kahlaamaan hänen scifi-tuotantoaan läpi. Lyhyesti sanottuna mies on parasta, mitä nyky-scifissä tapahtuu, mutta syystä tai toisesta hän on paljon tuntemattomampi kuin pitäisi.  Tchaikovskyn tuotannon helmi on Children of Time (2015), joka kertoo epätoivoisesta sukupolvialuksesta, joka kuljettaa mukanaan ihmiskunnan viimeisiä rippeitä, sekä vähän vinksalleen menneen maapalloistamisprojektin seurauksena syntyneestä älykkäiden hämähäkkien planeetasta. Kirjasta tulee vahvasti mieleen Vingen Taivaan syvyydet, mutta tämä on vielä parempi. Myös jatko osa Children of Ruin (2019) oli hyvä: tällä kertaa tutustumme mustekalojen planeettaan ja mukana on vähän scifi-kauhuelementtejäkin. Dogs of War (2017) on tarina lähitulevaisuudesta, jossa geenimuunneltuja kyborgikoiria käytetään sotilaina. Kirjassa on paljon eettistä pohdintaa sodankäynnistä, sotilaitten vastuusta sekä ei-ihmisten oikeuks...

Muistan joskus ennen ihmetelleeni, miksi jotkut maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Eivätkö köyhien maiden johtajat tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta maa vaurastuisi? Vai onko kyse vain siitä, että joissain maissa on protestanttisen työetiikan kaltaisia sosio-kulttuurisia seikkoja, jotka tekevät niistä rikkaita, ja toisissa ei ole?  Mutta kun olin tutustunut historiaan ja maailmanpolitiikkaan vähän tarkemmin, alkoi vastaus olla ilmiselvä: kyse on yksinkertaisesti siitä, että toisissa maissa eliitit riistävät kansaa ja johtajat vetävät kansallista omaisuutta omiin taskuihinsa. En ollut nuorempana tajunnut, kuinka yleistä tällainen on, ehkä siksi että köyhän kansan vähien varojen varastaminen vaikuttaa aika sosiopaattiselta käytökseltä, mutta toisaalta luultavasti oligarkin pitää olla vähän sosiopaatti.  Daron Acemoğlu ja James A. Robertson kirjoittivat tästä aiheesta kirjan Why Nations Fail (2012; suomennettu nimellä Miksi maat kaatuvat, Terra Cognita 2013, suom. Kimmo Pietilä...

Rakastan Paul Collierin kirjoja. Hän ei pelkää ilmaista mielipiteitä, jotka eivät ehkä ole kovinkaan suosittuja tai jopa  tabuja, mutta hän ei ole mikään provoava öyhöttäjä. Päinvastoin hän pyrkii kunnioittamaan eri näkemyksiä asiasta ja pysyy kohteliaana silloinkin, kun hän laukoo varsin   kiistanalaisia mielipiteitä. Kirjassaan Exodus: Immigration and Multiculturalism in the 21st Century (2013) Collier tarttuu kiistoista kiistanalaisimpaan: maahanmuuttoon. Vain yhdessä kohdassa kirjaa Collierin rauhallinen sävy vaihtuu turhautuneen vihaisen oloiseksi: kun hän puhuu perinteisten puolueiden osuudesta maahanmuuttokeskusteluun - tai oikeastaan sen puutteesta. Collier syyttää hyvin aiheellisesti puolueita siitä, että ne eivät uskaltaneet puhua maahanmuutosta oikein mitään, jolloin populistit ja äärioikeisto pystyivät nappaamaan ilmatilan kokonaan itselleen. Saman keskustelun puutteen takia perinteisten puolueiden maahanmuuttopolitiikka on ollut p...