Siirry pääsisältöön

Päättymätön tiiliskivi

David Foster Wallace olisi täyttänyt 60 vuotta 21.2.2022, mikäli eläisi. Tätä merkkipäivää varten luimme Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä Wallacen postmodernin tiiliskiven Infinite Jest vuodelta 1996. Tero Valkonen suomensi teoksen vuonna 2020 nimellä Päättymätön riemu. Teos on siis selkeästi nuorin lukemistamme kirjoista, mutta 25 vuodessa kirja on saanut aikamoisen kulttimaineen: sitä pidetään yleisesti erittäin vaikeana, joskin myös todella hyvänä teoksena. Sopii siis meidän ryhmällemme kuin valettu!

Infinite Jestissä ei ole varsinaisia lukuja, mutta tekstissä on täydenkuun (?) muotoisia merkkejä ja päivämääriä, jotka katkovat tekstiä. Koska näitä ei ole mitenkään numeroitu, käytimme suomennoksessa sivunumeroita hyväksemme. Aikataulussa on lisäksi merkitty lause, joka aloittaa SEURAAVAN osion. Lukuaikataulu löytyy kirjoituksen lopusta.

Keskimäärin meillä oli n. 70 sivua luettavaa kerrallaan. Infinite Jestin lukemiseen tuo kuitenkin lisää haastetta se, että tekstissä on alaviitteitä, ja jopa osalla alaviitteistä on omia alaviitteitä. Näitä EI ole otettu tuossa sivumäärässä huomioon, joten sieltä tuli aina välillä yllätyksiä. Lukija varokoon.


Sivut 1-61

Tässä oli paljon lyhyitä lukuja, jos niitä voi sellaisiksi sanoa. Kappaleita, ehkä. Fragmentteja. Tämä totisesti on postmodernia kirjallisuutta, sillä vaikka yksittäiset luvut eivät ole lainkaan raskaslukuisia tai hankalia, niin niistä ei muodostu minkäänlaista kokonaisuutta. Kirja hyppii ajassa eteen- ja taaksepäin ilman mitään helposti aukeavaa logiikkaa.

Mutta kuten sanottu, yksittäiset luvut eivät ole sinänsä yhtään hankalia, vaan niitä on oikein ilo lukea. Päähenkilö vaikuttaisi olevan Hal Incandenza, nuori tennislupaus, joka on Depend-aikusalusvaatteen vuotena (kirjan maailmassa vuosia ei enää numeroida, vaan niillä on sponsori) opiskelemassa Enfieldin tennisakatemiassa, mutta jonka kohtaloksi avausluvun perusteella vaikuttaa iskevän myöhemmin Gladin vuotena jokin sairaus tai muu häiriötila, joka saa hänen kommunikointiyrityksensä kuulostamaan ja näyttämään kauhua herättäviltä kohtauksilta. Hal polttaa maria salaa tennisakatemian kellarissa.

Halilla on ainakin kaksi veljeä, Orin ja Mario, joista edellinen on ammattilaisjenkkifutiksen pelaaja, jälkimmäisestä emme tiedä vielä oikein mitään muuta kuin että hän on (tai on ollut) jollain tasolla uskonnollinen ja että hän kuvaa tennisakatemiassa oppilaiden pelejä. Heidän isänsä on kuollut joskus aiemmin.

Lisäksi törmäämme moniin muihinkin hahmoihin. Tapaamme murtovaras/narkkari Don Gatelyn, jonka yksi varaskeikka muuttuukin väkivaltaiseksi ryöstöksi ja vahingossa henkirikokseksi; marihuanaa himoitsevan Erdedyn; lääkintöattasean, joka saa oudon merkitsemättömän mediamoduulin ja jää tuijottamaan sitä päättymättömällä luupilla; kasan teinejä, joista yhtä hyväksikäytetään seksuaalisesti. Vielä on vähän hankala arvioida, mikä rooli näillä kaikilla henkilöillä tulee olemaan tarinan kannalta - vai tuleeko koko kirjassa itse asiassa olemaan mitään "tarinaa".


Sivut 62-131

Halin isä, James O. Incandenza, esitellään lyhyesti. Mikäli jättää alaviitteet lukematta, tämä osa on tosiaan varsin lyhyt, mutta viitteissä piilee yllätys: viite 24 sisältää Jamesin filmografian, joka on hulppeat yhdeksän sivua pitkä. Filmografia on pääasiallisesti hupailua erilaisten taideprojektien kustannuksella, mutta sieltä löytyy myös kiinnostavia vihjauksia kirjan tulkintaa varten. Esimerkiksi yksi elokuvista, "Oli suuri ihme että hän eli isässä häntä tuntematta", kertoo "Isästä, joka kuvittelee etymologisesti varhaiskypsän poikansa teeskentelevän mykkää, esittää 'ammattikeskustelijaa' saadakseen yhteyden poikaansa". Tämähän kuulostaa varsin tutulta: edellisessä lukuosiossa saimme lukea juuri tällaisen kohtauksen. Onko James tehnyt oman elämänsä perusteella elokuvan vai oliko kirjasta lukemamme pätkä, jota kuvittelin kohtaukseksi Halin elämästä, sittenkin vain kuvaus elokuvasta?

Puhumattakaan siitä, että filmografiasta löytyy viisi versiota elokuvasta nimeltä "Päättymätön riemu".

Lääkintöattasean saama mystinen videomoduuli sai lopulta uhrikseen parikymmentä ihmistä, jotka jäivät tuijottamaan sitä voimatta tehdä enää muuta. Quebecin itsenäisyyden puolesta taistelevan terroristijärjestön kolmois- tai nelosagentiksi kääntynyt rullatuolimurhaaja Marathe juttelee transvestitismiin pakotetun yhdysvaltalaisen salaisen agentin Steeplyn kanssa tästä tappavasta videosta. Luin muuten heti uusiksi tuon äsken kirjoittamani virkkeen ja pudistelin päätäni. Quebeciläisterroristit eivät sitten riittäneet Wallecelle, vaan piti vielä keksiä rullatuolimurhaajat siihen päälle; salainen agentti ei ole vain valepuvussa, vaan syystä tai toisesta joutui pukeutumaan naiseksi. Tässä tasapainotellaan kyllä aika vaarallisesti absurdin ja naurettavan rajalla. Ja siitä puheen ollen, olihan täällä vielä villiintyneiden hamsterien lauma jossain välissä. Ja se guru joka nuolee kuntosalilla harjoittelevien hikeä. Selvästi Wallace ei halunnut, että hänen kirjaansa luettaisiin ainakaan liian tosikkomaisesti.

Toisalta tässä on taas irtonaisia kohtauksia erilaisista narkomaaneista, ja ne puolestaan eivät ole lainkaan humoristisia vaan suurimmaksi osaksi varsin traagisia: Pikku Ewell matkalla kohti puolimatkankotia, Katherine Ann Gompert kertomassa lääkärille marihuanan käytön lopettamisen aiheuttamasta masennuksesta, nimettömäksi jäänyt myrkytettyä kamaa ostanut koditon (?) piikittäjä.

Suurin osa kohtauksista sijoittuu kuitenkin Enfieldin tennisakatemiaan, jossa oppilaiden ja opettajien suhde nousee keskiöön. Tenniskoulussa oppilaat kilpailevat jatkuvasti keskenään, mutta heidän teoriansa mukaan opettajat rääkkäävät heitä niin paljon saadakseen oppilaat tuntemaan tästä huolimatta yhteenkuuluvuutta keskenään, muodostaen yhteisen rintaman vihassaan opettajia kohtaan.


Sivut 132-214

Tässä pätkässä oli parikin vihjettä, joiden avulla pystyi laskemaan, että Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on vuosi 2009.

(Vuoden 1960 kohtauksessa Halin isä James on 10-vuotias; hän kuolee 54-vuotiaana Doven testisaippuan vuonna, joten se on 2004. DAV on viisi vuotta DTSV:n jälkeen, joten sen täytyy olla 2009. Toisaalta alaviite 60 kertoo, että kielimellakoista on 12 vuotta; Jamesin filmografiassa kerrottiin, että ne tapahtuivat 1997.)

Monet aiemmin kohtaamamme satunnaisen tuntuiset tarinat erilaisista narkkareista alkavat kietoutua yhteen Ennetin puolimatkan talossa. Täällä on Pikku Ewell, Bruce Green, Erdedy ja vaikka keitä. Eniten valokeilassa on Don Gately. Ennetin talon kohtaukset olivat suosikkejani tässä osassa: pitkä lista asioista, joita riippuvainen ihminen ennemmin tai myöhemmin oppii, oli kuin proosarunoutta. Pikku Ewellin pakkomielteenomainen tatuointien tutkiminen puolestaan huvitti suuresti, mutta kuvasi myös eri tapoja, miten ihmiset suhtautuvat nuoruudessaan tekemiin virheisiin.

Myös tennisakatemian tapahtumissa alkaa olla tarinallisuutta: Pemulis on saanut käsiinsä "käsittämättömän vahvaa DMZ:aa", jonka kokeilemista Pemulis, Hal ja Axford suunnittelevat.

Kirjan lyhyt kuvaus videopuheluiden noususta ja tuhosta oli ihan hupaisa näin Teams-aikana. Wallace ei selvästi yritä kuvata teknologian kehitystä ja ihmisten reagointia siihen tulevaisuudentutkijan vakavuudella, vaan kieli poskessa - mutta sitä huolimatta tai juuri siksi hänen ennustuksensa ovat yllättävän hyviä. Hän ennakoi Snapchat-tyyliset kuvamanipulointifiltterit ja toisaalta sen, että yllättävän usein Teams- tai Zoom-puheluissa tulee pidettyä kamerat kiinni.

Päättymättömän riemun yhteiskuntakritiikki on aika 90-lukulaista: tässä puhutaan paljon yritysten vallasta ja mainosten tunkeutumisesta joka paikkaan, jopa vuosilukuihin. Tulee ihan No Logo ja sen muut vuosituhannen vaihteen tienoilla muodissa olleet sukulaisteokset mieleen.


Sivut 214-276

Tällä kertaa katkelmat ovatkin aiempaa pitempiä. Joelle van Dyne eli Madame Psykoosi muistelee elämäänsä ja suunnittelee itsemurhaa yliannostuksen avulla. Mme Psykoosi eli aiemmin Orinin kanssa, kunnes hän sai happoa naamalleen jossain vielä epäselvässä tilanteessa. Tätä ennen Joelle oli ollut pääroolissa James Incandenzan viimeisessä elokuvassa Päättymätön riemu (V), jonka ainoa kopio haudattiin Jamesin mukana - mutta kuten on käynyt selväksi lääkintäattasean tarinasta, selvästi se ei ollutkaan ainoa kopio.

Jamesin groteskin itsemurhan yksityiskohdat selviävät. Halin ja Orinin pitkän puhelun huippukohta oli Halin kertomus kammottavasta traumaterapiastaan - mutta juonen kannalta ehkä kiinnostavampaa on maininta siitä, että rullatuolimurhaajat seuraavat Orinia. Orinhan kyseli viimeksi Halilta separatismista, vaikka ei olekaan selvinnyt vielä, miksi.

ETA:lla on tennisottelu Port Washingtonia vastaan. En itse pelaa tennistä, mutta sulkapalloa kyllä, ja nämä pelit ovat tarpeeksi samanlaisia jotta pelikuvauksiin pääsee sisälle. Tennisakatemian poikien persoonallisuudet alkavat erottua, erityisesti Schachtin hahmo oli paljon valokeilassa.

Ennetin puolimatkan talon kohtaukset ovat edelleen suosikkejani. Niissä huumori ja traagisuus kohtaavat juuri oikealla tavalla, joka tuo huumoriin purevuutta ja tekee tragediasta inhimillistä. Muissa osissa Wallace heilahtaa välillä liian pitkälle absurdismiin tai vain hölmöihin vitseihin, mutta Ennet-kohtauksissa on tähän mennessä ollut aina täydellinen balanssi. Geoffrey Day toimii hyvänä esimerkkinä: hänen jatkuva saivarteleva valituksensa on samaan aikaan hupaisaa että ärsyttävää, mutta pohjimmiltaan myös surullista, koska Day kaikista protestoinneistaan huolimatta kieltää koko ajan oman ongelmansa syvyyden ja siksi hänen prognoosinsa ei varsinaisesti ole lupaava.


S. 276–336

Kuulemme tällä kertaa Halin veljistä vähän aiempaa enemmän, erityisesti Orinista. Hän siirtyi jenkkifutikseen yrittäessään tehdä vaikutuksen Joelleen, ja suorastaan naurettavan epäuskottavasti osoittautui potkaisujen ihmelapseksi. Myös Joellen kuvailussa Wallace menee äärimmäisyyksiin, ihmiset sananmukaisesti mykistyvät hänen kauneudestaan. Koko tämä osuus tuntui romanttisten tarinoiden parodialta.

Orin myös soittaa Halille alaviitteessä yli kymmenensivuisen puhelun, joka käsittelee enimmäkseen kanadalaisseparatisteja. Sivulauseet vihjaavat ajattelemaan, että quebeciläiset aikovat tehdä isomman terrori-iskun Päättymättömän riemun avulla. Marathen ja Steeplyn sanavaihto myöhemmin kirjassa vaikuttaisi osoittavan samaan suuntaan: että quebeciläiset aikovat tuoda Viihteen tarjolle amerikkalaisille, vaikkakaan ei pakottaa katsomaan sitä. Tästä tuli etsimättä mieleen edellisellä kerralla lukemamme kohtaus, jossa Joelle näki oudon mainosstandin. Siinä oli pyörätuolissa istuvan miehen kuva ja merkitsemätön videomoduuli, jonka saattoi ottaa mukaansa.

Kuulemme paljon lisää myös Mariosta ja hänen lukuisista kehityspoikkeamistaan ja -vammoistaan. Vihdoin selitetään myös tarkemmin pariin otteeseen mainittu "poliisilukko", joka Mariolla on erikoisvalmisteisessa liivissään. Tähän asti kuvittelin, että se on joku systeemi, joka jäykistää liivin tukemaan Mariota, mutta ei vaineskaan: kyseessä onkin metallitanko, joka pitenee ulottumaan maahan asti, jolloin Mario voi nojata sitä vasten.

Lopuksi saamme yksityiskohtaisen kuvauksen Eschaton-pelistä, johon siihenkin on viitattu jo monta kertaa. Eschaton on tennisvarusteilla pelattava ydinsotasimulaatio, johon liittyy myös naurettavan monimutkaisia laskutoimituksia. Itselleni tuli Eschatonista etsimättä mieleen vanha Amigan peli Nuclear War, jossa karikatyyrit suurvaltojen johtajista lähettivät ydinohjuksia toistensa kaupunkeihin. Mainittakoon myös, että kaikesta yksityiskohtaisuudesta huolimatta pelin kuvauksessa käytetään DEFCON-asteikkoa väärin: todellisuudessa DEFCON 1 kuvastaa kaikkein vakavinta tilannetta, kun taas pelissä DEFCON 5 tuntuisi olevan pahin.

Tällä kertaa ei ollutkaan yhtään kohtausta Ennetin puolimatkan kodista, harmi kyllä, mutta saimme silti yhden karmivan narkkarikuvauksen, kun Tony parka kärsi vieroitusoireista kirjaston vessassa ja junassa.


Sivut 336–411

No nyt oli mannaa: Bostonin AA-kerhoon sijoittuva monikymmensivuinen kohtaus oli kirjan kohokohta tähän mennessä. Alkoholistien tarinat vaihtelivat tragikoomisen hillittömistä surullisiin ja jopa kuvottaviin, mutta aina erittäin humaaneihin. Jokaisen tarina kuunnellaan, ketään tuomitsematta. Gatelylle on mysteeri, miten ihmeessä AA-kerho oikein toimii, mutta näin ulkopuoliselle se näyttää lähes ilmiselvältä: ryhmän tarjoama yhteisö täyttää sen aukon ihmisessä, jota hän on aiemmin yrittänyt täyttää alkoholilla.

Marion animaatio ONANin synnystä selventää monia asioita kirjan maailmasta (tai worldbuildingista, kuten scifi-piireissä sanotaan). Gentle ja kumppanit ovat oikeita parodioita häikäilemättömistä poliitikoista, jotka eivät piittaa muusta kuin omasta vallastaan.

Uusi Englanti muutettiin jättimäiseksi kaatopaikaksi ja yhdistettiin väkisin Kanadaan, ja niin syntyi Suuri Kovera. Tässä taas näkyy kirjan kirjoitusaika: luin kerran tästä jätepaniikista 90-luvulla. Silloin New Yorkissa oli jäteongelma (muistaakseni lakkojen tms. johdosta), ja kaupunki lastasi jonkin aikaa kaupungin jätteitä valtaviin proomuihin. Kelluvat jätekasat olivat ilmeisesti niin vaikuttava ja mieleenjäävä kuva, että USA:ssa puhuttiin vuosien ajan, kuinka koko maa tulee hukkumaan jätteisiin tulevaisuudessa. Aikanaan New Yorkissa saatiin taas kaatopaikat kuntoon, jäteproomut katosivat ja koko jätepaniikki hiipui lievän nolouden saattelemana pois. En ole varma, satirisoiko Wallace tässä jätepanikoijia vai onko hän yksi heistä, mutta joka tapauksessa kirja piirtää selkeästi tulevaisuudenkuvan, jossa heidän pelkonsa ovat tulleet toteen.

Kirjan maailmassa TV-yhtiöt ovat käytännössä kadonneet ja niiden tilalle on tullut InterLace TelEntertainment, josta saa tilattua minkä ohjelman vain haluaa. Wallace ei osannut nähdä levykkeitä pitemmälle, mutta muuten hän ennusti nykyiset suoratoistopalvelut kohtalaisen hyvin.


Sivut 411-480

Tämänkertaisen osan lukeminen sujui nopeasti ja naama virneessä. Tässä oli paljon hauskoja juttuja. Sekä Don Gatelyn huoltomieshommat saastaisessa kuntoutuslaitoksessa että myrkkykaakaota juoneen tennisjuniorin kuolemakohtaus saivat minut hekottamaan ääneen. Molemmat kuvasivat periaatteessa irvokkaita ja kamaliakin asioita, mutta niin pitkälle liioteltuina, että repesin ihan täysin.

ETA:ssa vietetään tällä kertaa aika vähän aikaa, lähinnä kuvaten aamutreenien kautta akatemian vaativuutta. Parhaat pelaajat herätetään aikaisimmin. Treenit ovat rankat ja ilma kylmä. Oppilaat nurisevat, mutta Schitt saarnaa, kuinka pään sisäisessä maailmassa ei ole koskaan kylmä, ei ole olosuhteita.

Nyt myös selvisi, miksi Gately on Ennetin talossa eikä jossain vankilassa: vaikka hän aiheuttikin kuoleman ryöstöyrityksensä aikana (mikä tarkoittaa, että se pitäisi tuomita tappona), niin Määrittelemättömien Palveluiden Virasto (mahtava nimi, ja mahtava konsepti ylipäänsä!) oli ottanut tapauksen omaan käsittelyynsä, koska kyseessä oli kuitenkin ollut quebeciläisterroristipomo. Ilmeisesti MPV:n tutkimusten takia tapaus on jäissä, joten Gatelyllä vaikuttaisi käyneen jonkinlainen onni onnettomuudessa. Ylipäänsä Gatelyllä menee suhteellisen hyvin, erityisesti ottaen huomioon hänen lähtötilanteensa. Hän on selvin päin, hänellä on työ Ennetin talossa, häntä kunnioitetaan AA-piireissä, hän pääsee aina välillä ajamaan Pat Montesianin lesolla autolla. Jos on kymmenvuotiaasta asti ryystänyt votkaa, niin pelkästään selvänä pysyminen on tosiaan pieni ihme, vaikkei osaisikaan uskoa mihinkään "korkeampaan voimaan".

Tässä osassa oli ainakin kaksi aseisiin liittyvää virhettä, jotka minäkin, vanha sivari EVP, tunnistin: Clippertonin itsemurhan kohdalla mainittiin"kordiitin haju", vaikka kordiittia ei ole käytetty sitten 1940-luvun eikä siten ainakaan paljon uudemmassa Glock 17-pistoolissa. Antitoin veljesten kuoleman kohdalla taas yksi Lucien Antitoin revolverin yhteydessä puhuttiin toistuvasti varmistimesta, vaikkei revolvereissa ole varmistinta. Nämä virheet ovat erityisen yllättäviä siksi, että muistan lukeneeni Ilkka Remeksen haastattelun, jossa hän mainitsi, kuinka aseisiin liittyvät yksityiskohdat pitää aina tarkistaa. Jos niissä mokaa, niin aseharrastajalukijat kommentoivat satavarmasti. Luulisi, että asehullussa USA:ssa tämä kirjoittajanohje pätisi oikein tuplaten - ellei Wallace tietysti ihan kiusallaan laittanut näitä virheitä tahallaan mukaan tekstiin. En varsinaisesti yllättyisi siitäkään.


Puoliväli saavutettu! Sitä kelpasi juhlia vaarattomimmalla kirjassa mainitulla nautintoaineella.

Sivut 480-542

Tappavan viihdyttävästä elokuvasta puhutaan tällä kertaa iseampaan otteeseen. Määrittelemättömien palveluiden virastolla on useampikin kopio elokuvasta. He olivat useaan otteeseen yrittäneet saada selville, mitä leffa oikein sisältää, mutta yritys on toivoton. Katsojat eivät pysty kuvailemaan tapahtumia kuin muutaman sekuntin ajan, ja sen jälkeen he eivät pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin katsomiseen - enää koskaan.

Lenz vaikutti tähän saakka koomiselta tapaukselta, joka pakoilee Ennetin puolimatkan talossa sekä rikollisia että poliisia eikä lähde ulos pukeutumatta valepukuun. Nyt hänen hahmonsa saa kuitenkin makaaberin ulottuvuuden, kun hän keksii alkaa tappaa eläimiä saadakseen tilanteensa aiheuttaman voimattomuuden tunteen hallintaan. Lenzin lemmikkientappokohtaukset tuovat vahvasti mieleen Amerikan Psykon, etenkin kun Lenz kuvataan huolelliseksi pukeutujaksi. Mietinkin, onko tässä kyseessä jonkinlainen pastissi tai parodia Ellisin teoksesta.

Hal, Pemulis ja Axthorpe odottavat rehtorin kansliassa kuulevansa kunniansa Eskaton-farssista. Pemuliksella on kuitenkin ässä hihassa: hän sai jotenkin tietoonsa, että Avril Incandenza pelehtii akatemian oppilaan John Waynen kanssa, ja hän yllätti heidät edellisenä iltana. Avrilin on jo aiemmin vahvasti vihjattu harrastavan seksiä velipuolensa kanssa, mutta hänen puoli-insestiset taipumuksensa eivät selvästi rajoittuneet tähän, sillä hänen roolileikkinsä Waynen kanssa aika selvästi kuvasti Joellen ja Orinin suhdetta.


Sivut 542–606

Kirjan sekopäisestä worldbuildingista saadaan taas vähän lisää tietoa: Suuren Koveran alueelle tykitetään jatkuvasti jätettä, mutta ei pelkästään siksi, että koko alue olisi muutettu yksinkertaisesti kaatopaikaksi, kuten kuvittelin. Ei, alueella on annulaarifuusiolaitoksia, jotka tuottavat energiaa erilaisten myrkkyjen voimalla, ja aluetta pitää aktiivisesti saastuttaa, tai muuten liian vähäinen myrkkypitoisuus saa luonnon toimimaan turboteholla. Kuulemme tarinoita talonomistajahyönteisistä ja jättivauvoista, jotka tosin luultavasti ovat vain legendaa. Luultavasti, hän sanoi, naurahtaen epävarmasti.

Halin veljet Orin ja Mario saavat vaihteeksi omat näkökulmaosuutensa. Pyörätuolimurhaajilla on jokin outo juoni Orinia kohtaan, jossa mukana on myös hemaiseva muka-sveitsiläinen käsimalli. Orin kertoo Helen Steeplylle paljon äidistään, vaikkakin tuntuu siltä, että tärkeimmät asiat jätetään sanomatta. Mario puolestaan vaeltaa ympäriinsä Ennetin puolimatkan talon kulmilla ja kaipaa Madame Psykoosin ohjelmaa, tietämättä lainkaan että Madame itse on talossa sisällä.

Edellisellä kerralla jäimme Enfieldin poikien kanssa kaksinkertaiseen cliffhangeriin: mitä Halille ja kumppaneille kävi rehtorin huoneessa? Ja entä mitä Pemulis oikein juoni yllättäessään Avrilin ja Waynen housut nilkoissa? Toivottavasti kukaan ei odottanut jännittyneenä saavansa kuulla vastauksia näihin kysymyksiin, koska niitä ei tipu. Enfieldissä elämä jatkuu normaalin oloisena, edellisen illan tapahtumiin ei edes viitata. Kyllä tämä on välillä rasittava kirja.

Ja sitten toisaalta tämä on toisinaan aivan hillittömän hauska teos, mistä tällä kertaa esimerkkinä Lenzin jatkuva monologi hänen kävellessään taas Bruce Greenin kanssa Ennetiin. Nauroin monta kertaa ääneen. Lenz ei tosin ole varsinaisesti hauska mies, sillä eläinten tappamisen lisäksi hän vielä ahdistelee Ennetin talon naisasukkaita.

Ja sitten tuleekin kirjan tähän mennessä jännittävin jakso, kun Lenzin synnit saavat hänet kiinni. Hän jatkaa taas lemmikkien tappamista, mutta on huolimaton, ja lemmikin kanadalaiset omistajat onnistuvat jäljittämään hänet Ennetiin. Lenzille uhkaa käydä köpelösti, mutta Don Gately tulee rohkeasti puolustamaan häntä, vaikka häntä vastassa on sekä veitsi että pistooli. Don kukistaa kanadalaiset kuin action-sankari, mutta saa rytäkässä luodin olkapäähänsä. Ja taas osio päättyy cliffhangeriin: Don valuu verta ja vaikuttaa voivan aika huonosti. Jos emme ensi kerralla saa kuulla, miten hänen kävi, niin heitän kirjan seinään.


S. 606–673

Seinässäni on nyt kolo siinä kohdassa, johon paiskasin kirjan. Emme saa kuulla, miten Donille kävi, ja itse asiassa Ennetin puolimatkan talossa ollaan vain yhden lyhyen kohtauksen verran ja sekin on oikeastaan kokonaan vain Geoffrey Dayn lapsuustrauman muistelua.

Muuten tapahtumat pyörivät lähes täysin Enfieldin tennisakatemiassa, ja niiden keskipisteenä on Sticen ja Halin välinen näytösottelu, joka lähes päättyy Sticen voittoon. Hal ei ole parhaassa iskussaan, ilmeisesti pilvenpolton lopettamisen johdosta, mikä puolestaan johtuu rehtorin huoneessa tapahtuneen selvittelystä. Matsin kuvauksessa Helen Steeply toimii lukijan apuvälineenä: hän pystyy kysymään deLintiltä selventäviä kysymyksiä, joiden ansiosta tennistä huonommin tunteva lukijakin pysyy kärryillä.

Steeplystä puheen ollen, kuvaukset Marathen ja Steeplyn yöstä kukkulan laella vaikuttavat vihdoin päättyvän. Pakko myöntää, että nämä osuudet eivät ole olleet suosikkejani, vaikka niillä onkin toki ollut tärkeä osa kirjan juonen selittämisessä. Samalla niissä on kuitenkin ollut tyhjäkäyntiä, joka on tälle kirjalle aika epätavanomaista.

Ja tyhjäkäynnistä puheen ollen: mikä tämä juttu nuoremmista Enfieldin oppilaista siellä tunneleissa oikein oli? Ehkä tälläkin kohtauksella oli joku myöhemmin selviävä pointti, mutta juuri nyt se vaikutti aika tarpeettomalta eikä oikeastaan millään tavalla edes kiinnostavalta.

Kuvaus tennisjuniorien ruokailusta toi tavallaan mieleen Ulysseksen ruokalakohtauksen, mutta siinä missä Joycen kuvaus kaalisoppaa ryystävistä työläisistä herätti lähinnä kuvotusta, niin Wallacen kuvaus ruokaa ahmivista teineistä oli varsin sympaattinen. Samalla kuulemme yhtä sun toista Halin kaverien menneisyydestä. Harmi kyllä tajusin taas, että minulta menevät nämä Enfieldin juniorit ihan sekaisin keskenään, ja olisi pitänyt jo 400 sivua sitten tehdä heistä "kuka kukin on"-lista. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan: 

  • MICHAEL PEMULIS on kampuksen huumekauppias, kotoisin köyhistä oloista, matemaattinen nero ja Eschaton-paavi. Hänen isänsä raiskasi hänen veljeään 10-vuotiaasta saakka, ja tästä tuli prostituoitu. 
  • TREVOR "Axhandle" AXFORD hoitaa puhtaan virtsan kauppaa Pemuliksen kanssa, vihaa Evan Ingersollia palavasti. 
  • JIM TROELSCH on on Pemuliksen kämppis, keskinkertainen jatkuvasti sairasteleva pelaaja, joka tähtää urheiluselostajaksi. 
  • TED SCHACHT on kehnohko pelaaja, joka kärsii Crohnin oireyhtymästä, ja tähtää hammaslääkäriksi. 
  • JOHN WAYNE on Enfieldin paras pelaaja, kanadalainen hiljainen tyyppi, joka on kentällä täysi kone. 
  • ORTHO "Pimeys" STICE on vain mustiin pelivaatteisiin pukeutuva 16-vuotiaiden huippu, jonka vanhemmat olivat riitaisia punaniskoja. Hänen sänkynsä liikkuu oudosti öisin. 
  • JIM FREER on minulle edelleen vain nimi: en muista hänestä oikein mitään.

Sivut 674-736

Masennuksesta kertova jakso oli tämän kirjan, no, masentavin osuus tähän mennessä. Kate Gompert on psykoottisen masennuksen kourissa, ja kirjailijan yritykset saada lukija ymmärtämään, miltä se tuntuu, ovat aika kylmääviä.

Tässä yhteydessä saamme muuten vihdoin kuulla, miksi niin moni quebeciläinen ekstremisti on pyörätuolissa, että pyörätuolimurhaajiin riittää jäseniä. Yhden loppuviitteen takaa paljastuu pitkä yhteenveto Geoffrey Dayn (!) kirjoittamasta esseestä "le jeu du prochain train"-pelistä. Siinä nuoret quebeciläiset hyppäävät kuuden ryhmissä ohittavan pikajunan editse, niin viime tipassa kuin mahdollista. Osa selviää ehjin nahoin, osa pääsee hengestään, mutta osa jää junan alle vain osittain, menettäen jalkansa. Marathe itse kuuluu tuohon viimeiseen ryhmään, mutta hänen molemmat veljensä kuolivat pelin johdosta.

Saamme seurata muutenkin AFR:n toimia pitkään. Pyörätuolimurhaajat löytävät vihdoin Don Gatelyn murtovarkaus/henkirikoksen yhteydessä varastetun Viihteen Antitoin veljesten luota, mutta se ei heidän harmikseen ollutkaan kopiointikelpoinen masterkappale. Niinpä Marathe saa tehtäväksi soluttautua Ennetin huoneen asukiksi etsimään Joelle van Dynea, ainoaa tunnettua Viihteessä esiintynyttä henkilöä.

Wallace taas hupailee kääntämällä latinalaisia mottoja ns. vähän sinnepäin. Kirjan aika alkuvaiheilla mainittiin tennisakatemian aikaisempi motto "Te occidere possunt sed te edere non possunt nefas est", joka on loppuviitteessä käännetty "jotakuinkin 'sinut voidaan kyllä tappaa, mutta syömisesi on lakiteknisesti aika lailla kinkkisempi juttu'". Paino on selvästi sanalla "jotakuinkin"; suorempi käännös olisi jotain sellaista kuin "sinut voi tappaa, mutta sinua ei voi syödä, se on laitonta". Ja sitten tällä kertaa "Verisisko: kovaakin kovempi nunna"-elokuvassa näkyy motto "Contraria sunt complementa", jonka minäkin olemattomilla latinantaidoillani tunnistin tarkoittavan "vastakohdat täydentävät toisiaan", mutta kirja tarjoaa käännökseksi "me olemme sitä mitä inhoamme" tai "me olemme sitä minkä ympäri pinkaisemme mahdollisimman nopeasti katse maahan luotuna". "Contraria sunt complementa" oli fyysikko Niels Bohrin itselleen suunnittelemansa vaakunan motto; vaakunassa oli myös taijitu eli ns. jin-jang-kuvio. Bohr tarkoitti motollaan sitä, että moni asia sisältää oman vastakohtansa: valo on sekä hiukkanen että aalto. "Me olemme sitä mitä inhoamme" toki välittää yhden puolen tästä ajatuksesta, mutta ei sitä voi varsinaiseksi käännökseksi sanoa.


S. 737-823

VIHDOIN tässä osiossa saadaan selvitystä molempiin aiemmin auki jääneisiin tapahtumiin: Don Gatelyn kohtaloon ammuskelun jälkeen, ja rehtorin huoneen tapaamisen seurauksiin Halille ja Pemulikselle.

Mikäli ei lue loppuviitteitä, ei tosin saa kovinkaan kattavaa kuvaa tämän jälkimmäisen asian selvityksistä. Tällä kertaa mukana on kaksikin hyvin pitkää pätkää tapahtumia pelkästään loppuviitteissä, mikä on aika erikoinen ratkaisu. Ei sinänsä, onhan jo aiemminkin osa tapahtumista siirretty ilman mitään kovin selkeää logiikkaa loppuviitteisiin, mutta tällä kertaa aika selkeästi nämä pätkät on vain leikattu normaalista leipätekstistä pois, jätetty pelkkä loppuviitteen numero, ja itse kohtaus on kokonaan kirjan lopussa. Se tuntuu jo jonkinlaiselta vitsiltä, jolla härnätään lukijaa, joka on tähän mennessä jättänyt loppuviitteet lukematta.

Joka tapauksessa Pemulis oli käyttänyt April-ja-John-Wayne-valttikorttiaan ja nopeaa puhetaitoaan, ja onnistunut saamaan Halille ja itselleen 30 päivää aikaa puhdistautua ennen virtsakoetta. Se tarkoittaa, että molemmat ovat nyt enemmän tai vähemmän kuivilla siihen saakka, vaikkakin tosin Pemulis edelleen suunnittelee DMZ-trippiä WhataBurgerin yhteydessä. Hal on huolestunut omasta riippuvuudestaan ja yrittää päästä Anonyymien Narkootikkojen kokoukseen, mutta päätyykin aivan toisenlaiseen ryhmätapaamiseen. Tämän "sisäinen vauva"-kokouksen lukeminen oli niin vaivaannuttava kokemus, että halusin kiusaantuneena hypätä nämä sivut yli: hienosti tehty, Wallace!

Tilanne Enfieldissä muuttuu kuitenkin Pemuliksen kannalta pahaksi, kun John Wayne vahingossa nappailee Troelschin Pemulikselta varastamia Tenuate-nappeja. Aivan kirjan alkuvaiheilla mainittu Tenuaten piilottaminen yskänlääkepurkkiin osoittautukin Tsehovin aseeksi, joka nyt laukesi!

Molly Notkin joutuu Määrittelemättömien palveluiden viraston kuulusteluun, jonka yhteydessä selviääkin monia tähän asti auki olleita asioita, mm. miten Joellen kasvot vaurioituivat. Molly ei kuitenkaan selvästi ole kaikesta niin hyvin perillä kuin luulee, joten kaikki hänen vastauksensa eivät välttämättä ole täysin luotettavia.

Don Gately on sairaalassa toipumassa, hän häilyy tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamailla. Hänellä on valtavat kivut, sillä hän päättäväisesti pysyy kuivilla myös sairaalassakin ja kieltäytyy vahvemmista kipulääkkeistä. Don tosiaan pelkää retkahtamista enemmän kuin mitään. Yksi jos toinenkin Ennetin huoneen asukki tulee hänen luokseen juttelemaan tai oikeastaan pitämään monologia, Don kun ei kykene vastaamaan.

Lähes monologia pitää myös huoneessa palloileva kummitus, joka vaikuttaisi olevan edesmennyt James O. Incandenza. Haamukohtaus oli vähän yllättävä: tähän asti tämä kirja ei ole varsinaisesti vaikuttanut siltä, että se sisältäisi tämän kaltaista yliluonnollista fantasiaa. Toki aiemmin oli jo mainittu Enfieldissä tapahtuneet oudot esineiden liikkumiset ja seinillä ilman kannattimia riippuneet luudat, ja koko kummituskohtauksen voi tavallaan tulkita vain Donin sekavan tilan aiheuttamaksi hallusinaatioksi, mutta on tämä silti jonkinasteinen genrenvaihdos tässä loppuvaiheessa.


S. 823-887

Lenz ja Tony-parka kohtaavat loppunsa melkein sivulauseenomaisesti, joutuen AFR:n makaaberien Viihde-testien koehenkilöiksi. Oli ilahduttavaa, että tyylilleen uskollisesti Lenz onnistuu vielä Viihteen turruttamanakin suututtamaan AFR:n pyörätuolimurhaajat murhanhimoiseen raivoon.

Gately kamppailee edelleen tuskien kourissa. Hän häilyy unen ja valveen rajamailla, ja joutuu unissaankin kieltäytymään kipulääkkeistä. J.O. Incandenzan haamu (jonka tajusin vasta näin myöhemmin olevan Hamlet-viittaus) ei ole palannut, vaikkakin hän on kenties läsnä ja syöttää Gatelylle "haamusanoja" - ja kaiken kukkuraksi Don näkee unta, joka muistuttaa huomattavan paljon Mollyn kuvausta Päättymätön riemu -elokuvasta. Donin tilanne ei vaikuta hyvältä, edes paikalla olleista ennetiläisistä ei vaikuta olevan paljon hyötyä, sillä omien lakiteknisten ongelmiensa takia he eivät halua tulla todistamaan Gatelyn puolesta. Ja käytävässä odottaa hattumies, joka saattaa olla kostonhimoinen apulaissyyttäjä.

Niin paljon kuin Gatelyä seuraammekin ja kuulemme myös paljon hänen menneisyydestään, niin tässä osassa merkittävimmässä roolissa on kuitenkin Hal. Kerronta muuttuu äkisti, ja Hal onkin nyt minäkertoja, aivan kuten ihan kirjan alussa, Gladin vuonna. Ja samalla alkaa näkyä ensi merkit Halin kommunikointiongelmasta: hän ei enää tunnista tai hallitse äänensävyään tai ilmeitään. Halin tila huononee selvästi näiden sivujen aikana, hän vajoaa samanlaiseen päättämättömyyden tilaan kuin Eskaton-fiaskon aikana, jossa hän lamautui kykenemättä valitsemaan mitään toimintatapaa toisen sijasta.

AFR päättää iskeä Enfieldiin. Tilanne jännittyy. Sivuja ei ole enää paljon jäljellä, mutta avoimia kysymyksiä sitäkin enemmän. Vahva veikkaukseni on, että aika suuri osa näistä kysymyksistä jää avoimiksi, mutta saa nähdä!


S. 887-954

Hal on päässyt huoneeseensa asti, mutta on edelleen aika sekaisin. Lumimyrsky yltyy, näytöspeliä quebeckiläisiä vastaan suunnitellaan edelleen, vaikka busseista tulikin ulos outoja pyörätuolihemmoja.

Suurimman osan ajasta seurataan kuitenkin Gatelyä. Hän lähinnä muistelee narkkarivuosiaan, jonka yhteydessä muuten selvisi myös, kuka se Antitoin veljeksille Viihteen ja DMZ-pillerit myynyt hippi oli. Gately on huonossa vedossa, mutta hänen tilanteensa alkaa parantua muuten: apulaispiirisyyttäjän henkis-hengellisen kasvu vaatii, että hän päästää Donin pälkähästä, taas kerran. Ja onhan tässä Gatelyllä myös omaa henkistä kasvua.

Ja sitten kirja päättyy, tai ei pääty, miten sen nyt ottaa. Kuten viimeksi epäilinkin, niin suurin osa kysymyksistä jäi vaille vastausta:

  • Mitä Halille tapahtui? Miksi hän menetti kommunikointikykynsä? Johtuiko se kannabiksen läytön lopettamisesta, oliko joku livauttanut hänelle DMZ:ta (tai oliko hän ehkä itse napannut pillereitä salaa?) vai liittyykö tämä siihen lapsena syötyyn homepalaan (DMZ oli kuitenkin jonkinlainen homeesta eroteltu aine), joka kenties aiheutti hänelle jo lapsena puhekyvyn katoamisen? 
  • Miksi James O. Incandenza oikeastaan tappoi itsensä? Johtuiko se Avrilin pettämisestä, raitistumisesta, vai oliko kyseessä Viihteen vaikutus? 
  • Miksi Orin katkaisi yhteyden äitiinsä? Ja mitä Orinille lopulta kävi? 
  • Mitä John Waynelle kävi? Gladin vuonna Hal miettii, että John Wayne olisi varmasti voittanut WhataBurgerin - miksei hän siis voittanut, tai ilmeisesti edes päässyt osallistumaan? 
  • Miksi lääkintöattasealle lähetettiin Viihde-moduuli, ja kuka sen lähetti? Hänhän oli se Lähi-Idän lääkäriopiskelija, joka pelehti nuorempana Avrilin kanssa; oliko tämä joku J.O.I:n kosto haudan takaa? 
  • Missä vaiheessa Hal ja Don tapasivat ja avasivat J.O.I:n haudan - ja mitä he sieltä etsivät? Masternauhaa vai myyttistä vastalääkettä? 
  • Mitä AFR:n juonille lopulta tapahtui? 
  • Onko millään näistä kysymyksistä lopulta mitään väliä?

Kirjassa oli paljon erilaisia teemoja, jos voisi pureskella vaikka kuinka kauan. Itse näkisin teoksen olennaiseksi osaksi jännitteen etäisyyden ja vilpittömyyden välillä.

Moni hahmoista haluaa pitää etäisyyttä muihin ja peittää sen erilaisilla tavoilla. Avril esiintyy täydellisenä äitinä, mutta juuri siksi hän ei ikinä oikeasti kohtaa lapsiaan. Hal on tietenkin selkein esimerkki, hänen kohdallaan erillisyys muihin ihmisiin kiihtyy äärimmilleen kun hänen kommunikaatiokykynsä katoaa kokonaan. Joelle piiloutuu muilta ihmisiltä ei vain huntunsa, vaan myös etäännyttävän puhetavan ja ironian taakse.

Joelle kuitenkin vaikuttaa saavan uuden mahdollisuuden, ja hän ehkä saa Doniin ihan oikean yhteyden. Gately edustaa nähdäkseni kirjassa jonkinlaista vilpittömyyden voittoa: hän yrittää AA:ssa tosissaan, hän puhuu sydämestään ja yrittää auttaa muita. Vaikka välillä vaikuttaakin siltä, että kiittämättömyys on maailman palkka, niin Don kuitenkin pääsee koko ajan eteenpäin elämässään ja henkisessä tilassaan.

Tämä oli hauska kokemus: kiitos kaikille kanssalukijoille!



AIKATAULU 

14.8. aloitetaan lukeminen 

28.8. Kommentointi sivuista 1-61 (Lauseeseen "The Enfield Tennis Academy had been in accredited operation..." asti) 

11.9. s. 62-131 ("Hal could hear the phone console...") 

25.9. s. 132-214 ("You can be at certain parties...") 

9.10 s. 214-276 ("Hal's elder brother Orin Incandenza got out...") 

23.10 s. 276-336 ("Boston AA is like AA nowhere else on this planet.") 

6.11. s. 336-411 ("Marathe did not quite sleep.") 

20.11. s. 411-480 ("M. Hugh Steeply spoke quietly...") 

4.12 s. 480-542 ("Lenz wears a worsted topcoat and dark slacks...") 

18.12. s. 542-606 ("Year of the Depend Adult Undergarment: InterLace TelEntertainment, 932/1864...") 

1.1. s. 606-673 ("P.T.Krause; N. Cambridge...") 

15.1. s. 674-736 ("Part of Mario's footage for the documentary...") 

29.1. s. 737-823 ("After Rémy Marathe and Ossowiecke...") 

12.2. s. 823-887 Huom! Ei merkkiä tai päivämäärää, vain kappalejako ("He hadn't in the beginning burgled, Gately...") 

26.2. s. 887-954

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä