Lauri Paltemaan Lyhyt johdatus Kiinan historiaan (Turun yliopisto 2018) on nimensä veroinen: se kattaa Kiinan koko historian arkeologisista ajoista nykyhetkeen - ja kaikki tämä tiivistettynä 260 sivuun. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on tosi haastavaa, sillä ellei jätä paljon tapahtumia pois, niin kirjasta tulee hermostunutta luetteloa, jossa nimet ja paikat vilisevät sellaisella tahdilla, ettei lukija saa teoksesta irti mitään.
Paltemaa käyttää teoksen jäsentelyssä hyväkseen eri dynastioita ja sivuuttaa dynastioiden väliset hajaannuksen ajat tosi nopeasti. Tätä ratkaisua voisi halutessaan kritisoidakin, mutta itse pidin sitä todella toimivana.
Paltemaa piirtää myös yleisen kuvan dynastian elinkaaresta: se alkaa vimmalla ja innolla, vakiinnuttaa valtansa ja valuu sitten tilaan, jossa keskusjohto keskittyy sisäisiin valtakamppailuihinsa ja alueelliset mahtikeskukset alkavat saada yhä suuremman merkityksen ja toimivat yhä itsenäisemmin. Ja sitten kun aron barbaarit taas kerran aiheuttavat ongelmia, niin valtakunta ei enää olekaan tarpeeksi yhtenäinen kestääkseen tätä šokkia, ja dynastia romahtaa. Hajaannus kestää jonkin aikaa, kunnes joku alue yhdistää taas valtakunnan, ja sykli alkaa alusta.
Antiikin aikaan tämä täysin sama kehityskulku tapahtui myös Euroopassa, ja historia kulkikin hämmentävän samoja polkuja Euraasian molemmissa päissä:
- Noin 500-luvulla eaa oli hajaannuksen aika, jolloin erilaiset filosofiset koulukunnat kukoistivat (Kreikan kaupunkivaltiot / sotivien valtioiden aika).
- Sitten vähän reuna-alueilta nousi puolibarbaarisina pidetyn kansan keskuudesta soturikuningas, joka yhdisti kaikki nämä hajanaiset alueet yhdeksi valtakunnaksi, joka kuitenkin hajosi tämän sotilaskuninkaan kuoltua (Aleksanteri Suuri / Qinshu Huangdi).
- Sitten vielä reunemmalta nousi uusi valloittajakansa, joka sai aikaan pysyvämmän yhdistämisen (Rooma / Han).
- Tämä valtakunta koki noin ajanlaskun alussa kriisin, jonka jälkeen se jatkui kyllä, mutta hieman eri muodossa (Rooman keisariaika / myöhempi Han). Valtakunta hajosi lopulta keskusvallan heikkenemiseen ja aron barbaarien hyökkäyksiin.
- Tämän jälkeen alkoi hajaantunut feodaalinen aika, jolloin valtakunnan ulkopuolelta tullut uusi uskonto perusti paljon luostareita (kristinusko / buddhalaisuus).
- Noin 300 vuotta hajaannuksen alettua uusi keisari aloittaa valtakunnan yhdistämisen (frankit ja Kaarle Suuri / Sui-dynastia ja Yang Jian), mutta keisarin kuoleman jälkeen valtakunta kaatuu.
Ja tähän eroavaisuudet sitten päättyvät. Kiinalaisen Kolmen kuningaskunnan kertomuksen mukaan "Pitkään yhdistyneen valtakunnan täytyy hajota; hajonneen yhdistyä. Näin on aina ollut." Kiinan historiassa tämä on pitänyt paikkansa. Suin jälkeen tuli Tang-dynastia, joka pysyi vallassa yli 300 vuotta, ja sen jälkeenkin dynastiat seurasivat toisiaan: Song, Yuan, Ming, Qing. Mutta Eurooppaan ei ikinä syntynyt uutta Roomaa.
Miksei?
Scheidel kuvaa, kuinka syvällistä Euroopan hajanaisuus oli. Jo hyvin nopeasti keskiajan alussa paikalliset aateliset alkoivat vastustaa keskusvaltaa, eikä siksi oikein missään maassa päässyt syntymään Rooman kaltaista keskusjohtoista mahtia. Germaanien traditioon kuului aseistettujen miesten itsenäisyys, ja tämä traditio piti pintansa ja levisi ympäri Eurooppaa uudeksi aateliskunniaksi. Ruhtinaat, herttuat ja pienemmätkin aateliset varustivat linnoja, mikä esti keisaria tai kuningasta kukistamasta napisevia aatelisia sotavoimin - ja samalla nämä linnoitukset toimivat varsin hankalana esteenä ulkoisille valloittajille.
Kirjan hauskimpia osuuksia on jakso, jossa Scheidel miettii erilaisia kontrafaktuaaleja: mitä olisi vaadittu, että vaikkapa Umaijadien valtakunta olisi voinut vallata koko Euroopan? Näiden pohdintojen tulos on joka kerta, että historia olisi pitänyt kirjoittaa täyteen aika uskomattomia tapahtumia, jotta mikään taho olisi voinut onnistua luomaan Euroopan laajuisen valtakunnan Rooman jälkeen.
Euroopan hajanaisuus ei ole kuitenkaan poikkeuksellista maailman mittakaavassa: myös esim. Afrikassa valtakunnat olivat hyvin hajanaisia, eikä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa koskaan ollut mitään paikallista suurvaltaa, joka olisi valloittanut koko alueensa. Eli meillä on toisaalta alueita, joissa valtakunnat seuraavat toisiaan (Kiina, Intia, Lähi-itä, Meksiko), toisaalta alueita, joissa ei ikinä synny isoja valtakuntia (Afrikka, Kaakkois-Aasia, Pohjois-Amerikka). Ja sitten on Eurooppa, poikkeusalue, jossa syntyy yksi isoimmista valtakunnista kautta aikojen, joka pysyy pystyssä vuosisadasta toiseen, mutta sen romahduksen jälkeen uutta ei synny.
Näin ollen varsinainen poikkeama onkin itse Rooma. Sille oli jaettu hyvät kortit: se pääsi nousemaan mahdiksi tilanteessa, jossa sillä ei ollut Karthagon lisäksi kunnon haastajia. Jos vaikka Aleksanteri Suuri olisi päättänyt kääntää katseensa länteen päin, niin Rooman taru olisi ollut siitä saman tien poikki, mutta Roomalla kävi tuuri. Vastaavaa tilannetta ei Euroopassa tulisi enää koskaan.
Kirja päätyykin ikään kuin toteamaan, että Rooma on anomalia, jota ei oikeastaan olisi pitänyt olla olemassa. Euraasian kaikki muut suuret valtakunnat ovat syntyneet joko arolla tai sen välittömässä läheisyydessä. Aron ratsujoukot ahdistelevat maanviljelijöitä ja tekevät keskusvallan alaisuuteen taipumisesta houkuttelevamman. Toisaalta keskusvalta pystyy hankkimaan helposti ratsuväkeä omaan palvelukseensa, mikä lisää sen kykyä käyttää voimaa nopeasti eri puolilla aluettaan. Rooma on ylivoimaisesti isoin arosta kaukana sijaitseva valtakunta, joten se oli hyvin poikkeuksellinen tapaus. Ei siis ehkä ihmekään, ettei mikään ikinä korvannut sitä.
Rooman valtakunta herättää edelleen ihailua eurooppalaisissa, mutta Scheidelin mielestä se oli täysin turha. Roomasta ei ollut mitään hyötyä kenellekään. Euroopasta alkanut modernismi ja sen mukana tullut hyvinvointi tapahtuivat Roomasta huolimatta, ei millään tavalla sen ansiosta. "Ainoa hyvä asia, jonka Rooma teki, oli tuhoutuminen". Tämä on jo ammattilaistason provoilua!
Kommentit
Lähetä kommentti