Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen.

Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi.

Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä järjestelmässä talous toimii kapitalistisesti, mutta valtiolla on suuri päätösvalta talousasioissa. Byrokratia toimii tehokkaasti, mutta oikeusvaltioperiaatetta ei noudateta, vaan valtio voi kohtalaisen mielivaltaisesti puuttua yritysten toimintaan. Poliittiseen kapitalismiin kuuluu väistämättömästi korruptio, jonka määrää valtio yleensä yrittää pitää jollain tavalla kurissa, jottei liiallinen korruptio uhkaa koko valtion legitimiteettiä ja saa kansaa nousemaan kapinaan.

Kohtalaista korruptiota ei tarvitse kuitenkaan enää painaa alemmaksi. Minulle Milanovicin kirjan kiinnostavin oivallus on se, että ihmiset itse asiassa pitävät pienestä korruptiosta enemmän kuin systeemistä, jossa ei ole korruptiota lainkaan. Se, että pienillä palveluksilla ja vastapalveluksilla saa asioita hoidettua joustavasti ja jouhevasti on psykologisesti aika miellyttävää: se antaa ihmisille toimijuuden tunteen. Sitä vastoin meikäläinen äärimmäisen matalan korruption järjestelmä vaikuttaa helposti konemaiselta ja pahimmillaan jopa kafkamaiselta: jos virkamieskoneisto päättää jotain, niin yksittäisen ihmisen voi olla äärimmäisen hankala saada vaikutettua asiaan millään tavalla.

Poliittinen kapitalismi on tällä hetkellä kovassa nousussa ympäri maailmaa, kun autoritaaristen johtajien määrä lisääntyy eri maissa. Mutta muutkaan maat eivät ole siltä turvassa. Perinteisesti rikkailla on ollut kovat pääomatulot ja matalammissa tuloluokissa taas ollaan nojattu lähes kokonaan palkkatuloihin. Milanovic kuitenkin osoittaa Pikettyyn nojaten, että tämä kuva on muuttunut: nykyisin rikkaat saavat sekä kovia palkka- että pääomatuloja. Kuva rikkaasta patruunasta tai teollisuuspomosta, joka tienaa omaisuudellaan lisää rahaa ja sijoittaa sen uusiin firmoihin, on jo vanhentunut. Nykyiset huippurikkaat ovat esimerkiksi yrittäjiä, jotka sekä omistavat firmansa että työskentelevät siinä toimitusjohtajina, tai huippupalkkioita vetäviä juristeja, jotka sijoittavat palkkojaan osakkeisiin ja kiinteistöihin.

Tämä on potentiaalisesti paha juttu, sillä se uhkaa luoda uudenlaisen eliittiluokan, joka kokee päässeensä korkeaan asemaansa omilla ansioillaan, ja ansaitsee siksi oikeuden päättää myös valtion asioista vähän enemmän kuin muut. Ajatelkaa vaikka Juha Sipilää tämän uuden eliitin kansikuvapoikana. Tällaisen plutokratian kautta poliittinen kapitalismi voi hiipiä askel askeleelta myös länsimaihin.

Milanovic lopettaa kirjan lyhyeen politiikkasuositusosioon, jossa hän hahmottelee, mitä pitäisi tehdä, jotta kapitalismista saataisiin mahdollisimman vähän haitallinen ihmisille: rikkaiden verotus korkeammaksi, keskituloisten matalammaksi, tiukat rajat vaalirahoitukselle, jne. Tämä loppuosuus oli kirjan ylivoimaisesti heikoin osuus, eikä se tehnyt lainkaan samanlaista vaikutusta kuin kirjan alkuosa. Milanonic vaikuttaa olevan parhaimmillaan ongelmien analysoinnissa, ei niinkään korjausehdotusten tekemisessä.