Rakastan Paul Collierin kirjoja. Hän ei pelkää ilmaista mielipiteitä, jotka eivät ehkä ole kovinkaan suosittuja tai jopa tabuja, mutta hän ei ole mikään provoava öyhöttäjä. Päinvastoin hän pyrkii kunnioittamaan eri näkemyksiä asiasta ja pysyy kohteliaana silloinkin, kun hän laukoo varsin kiistanalaisia mielipiteitä.
Tätä tyhjiötä Collier yrittää täyttää. Hän tahtoo kirjallaan herättää kiihkotonta keskustelua maahanmuuton vaikutuksista niin vastaanottajamaihin, maahanmuuttajiin kuin lähtömaihin. Yhdellekään ryhmälle maahanmuutto ei nimittäin ole yksiselitteisesti hyvä tai huono. Tietty maahanmuuton määrä hyödyttää vastaanottomaita taloudellisesti, mutta liian suuri määrä aiheuttaa sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Lähtömaatkin hyötyvät siitä, että osa kansalaisista voi lähteä rikkaampiin maihin töihin ja lähettää rahaa sukulaisilleen - mutta jos lähtijöitä on liikaa, tulee aivovuodon kaltaisia ongelmia. Maahanmuuttajat hyötyvät muiden maahanmuuttajien tulosta maahan sosiaalisesti ja henkisestikin, mutta toisaalta toiset maahanmuuttajat kilpailevat heidän kanssaan samoista töistä.
Kysymys ei siis ole siitä, onko maahanmuutto hyvä vai huono asia. Kysymys on: mitä tapahtuu, jos maahanmuutto vähenee tai kasvaa? Mikä on ihanteellinen maahanmuuton taso, kun otetaan huomioon vaikutukset niin kohdemaihin, lähtömaihin kuin muuttajiin?
Kirjan kiinnostavin osuus käsittelee diasporan vaikutusta maan vetovoimaan. Mitä suurempi diaspora (eli mitä enemmän jossain maassa on omasta maasta lähteneitä ihmisiä), sitä helpompi uusien maahanmuuttajien on tulla tähän maahan. Tähän on monta syytä: ensinnäkin diasporassa saattaa olla sukulaisia ja tuttavia; vaikka ei olisikaan, usein diasporan henkiseen ja joskus materiaaliseen tukeen voi luottaa. Lisäksi on ihan käytännön kysymykset: jos vaikka haluaa harjoittaa zarathustralaisuutta temppelissä, pitää maassa olla tarpeeksi monta muutakin zarathustralaista, jotta temppelin saa perustettua.
Samoista syistä iso diaspora myös vähentää integroitumista. Jos olet ainoa malesialainen koko Suomessa, on vähän pakko liikkua vapaa-aikana lähinnä suomalaisten kanssa. Mutta jos Malesiasta on tullut Suomeen aiemmin jo tuhansia ihmisiä, niin on aika helppoa viettää kaikki päivät toisten malesialaisten kanssa, naittaa omat lapset malesialaisten lapsille, puhua vain malaijia joka päivä, ja niin edelleen.
Tästä pystyy nopeasti päättelemään, että diasporan koolla on kriittinen raja. Jos se on rajaa pienempi, niin diaspora pienenee pikkuhiljaa ihmisten integroituessa ja maahanmuuton vähentyessä, kunnes se saavuttaa jonkun suhteellisen alhaisen tason (tai nollan). Mutta jos se on kriittistä rajaa suurempi, niin diasporan koko sekä houkuttaa yhä uusia maahantulijoita että vähentää tulijoiden integroitumista. Silloin diaspora vain kasvaa pysyvästi.
Toinen integroitumiseen vaikuttava asia on kulttuurinen läheisyys. Suomessa ei ole varsinaista saksalaisten diasporaa, koska melkein kaikki maahan tulleet saksalaiset integroituvat valtaväestöön lähes heti. Mutta kaukaisemmasta kulttuurista (kuten vaikka Somaliasta) tulleiden on vaikeampi integroitua, joten diaspora syntyy. Ja diaspora alkaa houkutella uusia tulijoita. Tästä seuraa epäintuitiivinen loppupäätelmä: Mitä kaukaisempi kulttuuri, sitä enemmän maahanmuuttoa!
Collier analysoi tilannetta siis monista perspektiiveistä ja tekee kirjan lopussa politiikkasuosituksia, jotka kuulostavat varmasti monien mielestä varsin nuivilta: integraatio- tai assimilaatiopolitiikan suosiminen monikulttuurisuuden sijaan: selkeästi määritelty enimmäislukumäärä maahanmuuttajia per vuosi, jotta diasporat eivät pääse kasvamaan liian suuriksi; perheenyhdistämispolitiikan lopettaminen samoista syistä. Kuten muistatte, kysymys oli "mitä tapahtuu, jos maahanmuuttoa vähennetään tai kasvatetaan?" Collier näkee, että Euroopassa maahanmuuton rajoittaminen johtaisi selvästi parempiin tuloksiin kuin rajojen höllentäminen.
Niin nuivalta kuin tämä kuulostaakin, niin Collier uskoo tämänkaltaisten toimien olevan välttämättömiä, jotta vältetään "paniikkipolitiikka" maahanmuuttajien määrän noustua äänestäjien mielestä liian suureksi. Collier pelkää, että paniikissa tehdyt ratkaisut olisivat huomattavasti rumempia kuin hallittu tulijoiden määrän rajoittaminen. Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuvannee yhtä sellaista rumaa tulevaisuutta jota Collier pelkää: siinä tulevaisuuden Ruotsissa äärioikeisto on noussut valtaan ja muslimit on suljettu gettoihin, jotka pikku hiljaa alkavat muistuttaa yhä enemmän keskitysleirejä.
Kirja on siis mielenkiintoinen ja viihdyttävä, mutta lopulta ei täysin vakuuttava. Diaspora-teoria on hyvin kiinnostava, mutta se jää valitettavasti teoreettiseksi malliksi. Collier vetoaa siinä tosimaailman esimerkkeihin, mutta ei tämä selvästi systemaattiseen empiriaan perustu. Teoria tuntuisi ihan loogiselta, mutta meneekö se oikeasti noin? Collier ei todista malliaan, joten jää epävarmaksi, onko tämä taas vain yksi esimerkki nojatuoliyhteiskuntafilosofiasta, joka tuntuu kyllä ihan järkeenkäyvältä, muttei sitten lopulta pidäkään paikkaansa.
Kirjan toinen iso puute ei ole sen omaa vikaa, maailma on vain ehtinyt muuttua. Exodus on kirjoitettu ennen vuotta 2015, ja sen kyllä huomaa. Collier käyttää hyvin vähän aikaa turvapaikanhakijoista puhumiseen, ja käsittelee lähes yksinomaan taloudellisia siirtolaisia ja vierastyöläisiä. Tämän puutteen takia kirjan politiikkasuositukset ovat selvästi vanhentuneita, tai vähintäänkin epätäydellisiä.
Silti, mitä mieltä Collierin suosituksista onkaan, niin on pakko yhtyä hänen toiveeseensa siitä, että joka puolueella olisi selkeä ja hankalia kysymyksiä väistelemätön maahanmuuttopolitiikka. Collierin analyysi on hyvä lähtökohta keskustelulle, joka olisi pitänyt aloittaa 30 vuotta sitten.
Kommentit
Lähetä kommentti