Miksi jotkut maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä? (Why Nations Fail)

Muistan joskus ennen ihmetelleeni, miksi jotkut maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Eivätkö köyhien maiden johtajat tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta maa vaurastuisi? Vai onko kyse vain siitä, että joissain maissa on protestanttisen työetiikan kaltaisia sosio-kulttuurisia seikkoja, jotka tekevät niistä rikkaita, ja toisissa ei ole? 

Mutta kun olin tutustunut historiaan ja maailmanpolitiikkaan vähän tarkemmin, alkoi vastaus olla ilmiselvä: kyse on yksinkertaisesti siitä, että toisissa maissa eliitit riistävät kansaa ja johtajat vetävät kansallista omaisuutta omiin taskuihinsa. En ollut nuorempana tajunnut, kuinka yleistä tällainen on, ehkä siksi että köyhän kansan vähien varojen varastaminen vaikuttaa aika sosiopaattiselta käytökseltä, mutta toisaalta luultavasti oligarkin pitää olla vähän sosiopaatti. 

Daron Acemoğlu ja James A. Robertson kirjoittivat tästä aiheesta kirjan Why Nations Fail (2012; suomennettu nimellä Miksi maat kaatuvat, Terra Cognita 2013, suom. Kimmo Pietiläinen). He osoittavat ongelmien syyksi "riistäviä instituutioita" (extractive institutions): erilaisia yhteiskunnallisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat vaurauden siirtämisen kansalta eliitille. Niiden vastakohta ovat "inklusiiviset instituutiot", joita ovat esimerkiksi riippumaton oikeuslaitos, elinkeinovapaus ja vapaa markkinatalous. Historiaa lukiessa löytää etsimättä riistoa oikeastaan joka puolelta. Inklusiiviset instituutiot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin moderni ilmiö. Kysymys ei siis olekaan "miksi jotkut maat ovat köyhiä" vaan "miten ihmeessä jotkut maat onnistuivat rikastumaan?" 

Selitys on... tai no, itse asiassa Acemoğlu ja Robinson eivät ikinä vastaa tähän kysymykseen kunnolla. He kertovat pitkään, kuinka Englannin mainio vallankumous tai Japanin Meiji-restoraatio ovat esimerkkejä siirtymästä inklusiivisiin instituutioihin: aatelisilla oli vähän toisistaan poikkeavat tavoitteet ja he pelkäsivät jonkun heistä yrittävän päästä itsevaltiaaksi, joten he rakensivat instituutioita estämään tällaisen ja jakamaan valtaa laajemmalle. Siitä alkoi sitten positiivinen kehitys, jossa inkluusio vain laajeni vuosikymmen vuosikymmeneltä. 

Mutta A & R myöntävät, että historia on myös täynnä vastakkaisia esimerkkejä, joissa aateliset kaappasivat vallan itsevaltiaalta kuninkaalta, alkoivat johtaa maata oligarkkisesti ja riistää kansaa paljon pahemmin kuin kuninkaat. Kirjailijat joutuvat vain toteamaan, että koko prosessi on riippuvainen monista seikoista, ja se siitä. Teorian tasolla tässä on kyllä aika paljon puutteita. Kirja ei siis vastaa, miksi jotkut maat ovat rikkaita, mutta se kyllä kuvaa tarkasti otsikkonsa mukaisesti miksi jotkut maat epäonnistuvat rikastumaan. 

Kirjassa on kosolti kiehtovia joskin kammottavia esimerkkejä riistosta eri puolilla maailmaa eri vuosisatoina ja -tuhansina, joten WNF saa hyvin kouriintuntuvasti tajuamaan, kuinka yleistä tavallisten tallaajien riistäminen onkaan historian kulussa ollut. Riistävät instituutiot selittävät monia asioita: monet ovat mm. ihmetelleet, miksi Afrikassa johtajat tuntuvat järjestään varastavan kansalta rahaa minkä kerkeävät. Afrikan historiasta löytyy toki riistäjäkuninkaita kautta aikojen, kuten kaikkialta muualtakin maailmasta, mutta nykyaikojen riisto selittyy aika pitkälle siirtomaa-ajoilla. Kolonialismin aikaan Afrikan maat rakennettiin riistokoneiksi, lappaamaan rahaa keskusvallalle ja siitä eteenpäin emämaahan. Kun uudet johtajat syrjäyttivät entiset siirtomaaherrat, he löysivät kuvainnollisesti ison rahaputken, joka osoitti heidän suuntaansa. Lähes jokaiselle johtajalle tämä houkutus oli liian suuri ja he päätyivät jättämään putken paikoilleen, syöksemään rahaa heidän sveitsiläisille pankkitileilleen. 

Mutta jos haluaa varastaa rahaa omaan taskuunsa, eikö olisi parempi rikastuttaa koko maata, jolloin varastettavaa olisi enemmän? Tässä on kirjan paras osuus, sillä Acemoğlu ja Robinson selittävät, miksi tämä logiikka ei päde. Maan vaurastuminen syntyy inkluusiivisista instituutioista, mutta nämä samat instituutiot estäisivät riistävän eliitin toiminnan. Jos siis haluaa varastaa mahdollisimman paljon, täytyy pitää riistävät instituutiot voimassa, mutta nämä samat instituutiot estävät maan vaurastumisen. Niin houkuttelevaa kuin voisikin olla varastaa vielä enemmän rikkaammasta maasta, ei ole mitään reittiä vaurastuttaa maata ilman että menettää vallan, jonka avulla sitä rikkautta voi riistää itselleen. 

Niin hyvä kuin riistoinstituutioiden teoria onkin, ei se selitä kuitenkaan ihan täydellisesti eroja eri maiden varallisuudessa. Esimerkiksi tautipaineteoria sivuutetaan kirjassa varsin nopeasti. Tämän teorian mukaan tropiikissa on enemmän tarttuvia tauteja, joiden takia merkittävä osa kansasta on saanut lapsena niin vakavan infektion, että se vaikuttaa heihin koko elämän ajan, ja siksi maiden työvoimasta iso osa on käytännössä osittaisia invalideja. A & R vain toteavat, että oli niitä tauteja Euroopassakin ennen, mutta maiden rikastuessa taudeista päästiin eroon. Tämä on toki osittain totta, mutta silti tässä tunnutaan unohtavan, että vaikka Gabon on rikkaampi maa kuin Ukraina, on Gabonissa malariaa ja loismatotauteja ja vaikka mitä muuta riesaa, joita Ukrainassa ei vain esiinny. Kirjoittajia onkin kritisoitu siitä, että he sivuuttavat vaihtoehtoiset teoriat vähän liian nopeasti eivätkä sulauta niitä osaksi omaa teoriaansa.