Köyhät eivät ole tyhmiä (Poor Economics)

Abhijit V. Banerjeen ja Esther Duflon kirja Poor Economics: A Radical Rethinking of the Way to Fight Global Poverty (2011) oli jo kymmenen vuotta vanha, kun luin sen viime vuoden alussa. Olin varautunut, että se olisi täynnä vanhentuneita ajatuksia, etenkin kun siinä oli oma lukunsa mikrolainoista. Voitte vain kuvitella yllätykseni, kun kirja olikin hyvin skeptinen mikrolainoja kohtaan ja päätyi lopputulokseen, ettei niistä luultavasti ole mitään hyötyä taistelussa köyhyyttä vastaan. Nykyisin kritiikki mikrolainoja kohtaan on jo yleisesti hyväksyttyä valtavirta-ajattelua, mutta kymmenen vuotta sitten asia ei todellakaan ollut näin. Banerjee ja Duflo olivat todella eturintamassa. 

Ja sama meno jatkuu kirjan muissakin osissa: en löytänyt yhtään kohtaa, joka olisi selkeästi vanhentunut tai jossa uudempi tutkimus olisi kumonnut Banerjeen ja Duflon väitteet. Tämä on häkellyttävän hyvä tulos kymmenen vuotta vanhalta kirjalta, etenkin sellaiselta, jonka aihe vielä herättää poliittisia intohimoja!

Kirja tutkii siis maailman köyhimpiä ihmisiä. Se yrittää saada selvennettyä, miksi maailman köyhät toimivat toisinaan tavoilla, jotka tuntuvat järjettömiltä näin länsimaisesta näkökulmasta: he ovat valmiit käyttämään isoja summia rahaa puoskareiden ja poppamiesten parannuskeinoihin, vaikka tarjolla olisi myös ilmaisia klinikoita. He ostavat lääkkeitä parantuakseen sairauksista, mutteivät käytä paljon halvempia sairausten estämisen konsteja, kuten vedenpuhdistustabletteja. He yrittävät välttää katoriskiä viljelemällä (tehottomasti) paljon erilaisia viljelyskasveja sen sijaan että he ottaisivat vakuutuksen katoa vastaan. Mitä tämä meininki oikein on?

Kirja käy tällaisia näennäisesti järjettömiä toimintatapoja läpi yksi kerrallaan - ja aina onnistuu paljastamaan, kuinka itse asiassa köyhien toiminta onkin ihan ymmärrettävää, kun tajuaa heidän olosuhteensa:

• Ilmaiset klinikat sijaitsevat usein pitkien matkojen päässä ja niiden työntekijät lintsaavat häkellyttävän usein töistä: jos siis menee klinikalle, niin siihen kuluu koko päivä, ja on 50/50-mahdollisuus, että koko reissu onkin turha, koska paikalla ei olekaan välttämättä ketään. Keskimäärin siis klinikalla käymiseen pitäisi uhrata kahden työpäivän ansiot: ei niin ilmaista sittenkään. Puoskari taas tulee ihmisten luokse ja häneltä saa lääkkeitä nopeasti - jopa sellaisia lääkkeitä, joita ei klinikalta saisi.
• Sairauksia estävät keinot voisivat tulla pidemmällä tähtäimellä halvemmaksi kuin lääkkeet, mutta ne pitäisi sitten muistaa tehdä joka ikinen kerta. Meillekin olisi hyväksi käydä kuntoilemassa pari kertaa viikossa, mutta kuinka moni muistaa / jaksaa tehdä niin? Jos veden puhdistaminenkin pitäisi muistaa erikseen tehdä joka kerta erikseen, niin oletko varma, että muistaisit? Etenkin kun yhden kerran väliin jättäminen ei ole mitenkään automaattisesti vaarallista, vaan sairastuminen on ainoastaan mahdollista, ei varmaa?
• Vaikka köyhä voisikin saada vakuutuksen katoriskiä vastaan (mikä ei ole itsestään selvää), niin voiko hän luottaa siihen, että firma tosiaan maksaa korvauksen, kun kato tulee, eikä joko ole täyttä huijausta tai yritä livahtaa maksamasta vetoamalla johonkin pienellä painettuun poikkeukseen, jonka takia juuri tässä tapauksessa ei korvausta voikaan hakea?
• ... ja niin edelleen.

Banerjee ja Duflo eivät toki väitä, että köyhien toiminta on aina järkevää: usein köyhät ihmiset uskovat kaiken maailman taikauskoihin ja muihin outoihin ajatuksiin, kuten että vain lahjakkaimpien lasten kannattaa käydä koulua, eivätkä muut hyödy siitä mitään (vaikka todellisuudessa asia on juuri toisinpäin: lahjakkaimmat oppisivat asiat myös muutenkin, kun taas heikommat oppilaat hyötyvät koulunkäynnistä kaikkein eniten).

Kirja päättyy viiteen avainopetukseen: 

1) Köyhiltä puuttuu informaatiota ja he uskovat asioihin, jotka eivät ole totta. Informaation lisääminen parantaa jo tilannetta, mutta vain jos se tulee uskottavasta lähteestä. 

2) Köyhät joutuvat ottamaan vastuuta todella monesta asiasta. Rikkaille tulee puhdasta vettä hanasta: köyhän pitää muistaa puhdistaa jokainen vesilitra erikseen. Siksi pienikin jahkailu aiheuttaa köyhille huonompia seurauksia kuin rikkaille. 

3) Köyhille ei ole markkinaehtoisesti tarjolla monia palveluita, yleisesti ottaen hyvin ymmärrettävistä syistä. Siksi valtion pitäisi joko subventoida näitä palveluita tai tarjota niitä itse. 

4) Köyhät maat eivät ole tuomittuja epäonnistumaan vain siksi, että ne ovat köyhiä. Pienilläkin muutoksilla voi vaikuttaa, maat voivat nousta köyhyydestä keskituloisuuteen. 

5) Odotukset muuttuvat usein itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Jos ei usko voivansa ikinä päästä eroon velasta, ei edes yritä säästää rahaa. Kun telenoveloita lähettävän Rede Globo -kanavan tv-verkko laajeni Brasiliassa, niin lapsiluku tippui aina niillä alueilla, joissa ruvettiin nyt katsomaan saippuaoopperoita. TV-ohjelmat antoivat erilaisen kuvan siitä, millainen on "normaalia" elämää kuin mitä omassa kylässä oli siihen asti nähty.

Banerjee ja Duflo eivät syytä köyhiä heidän köyhyydestään, mutteivät myöskään kohtele heitä voimattomina uhreina. Tämä on asenne, jota toivoisi näkevänsä paljon useammin globaalia köyhyyttä käsittelevissä teoksissa.

Kun kirja on vielä hyvin ja vetävästi kirjoitettu, niin ei liene ihme, että nostin tämä viime vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon.