Faktaa ja fiktiota (14. heinäkuuta, Expeditionen)

Helmet-lukuhaasteen 1. kohta tänä vuonna on "kirja yhdistää faktaa ja fiktiota". Olisipa tämä kohta ollut viime vuoden haasteessa, sillä luin parikin kirjaa, jotka olisivat sopineet tähän kuin nenä naamaan.

Éric Vuillardin 14. heinäkuuta (Siltala 2021, suom. Lotta Toivanen, alkuteos 14 Juillet, 2016) oli erikoinen mutta kiinnostava teos Ranskan vallankumouksen ikonisimmasta ja symbolisimmasta hetkestä, eli Bastiljin valtauksesta. Tämä on romaani, vaikkakin hyvin epätavallinen sellainen. Tässä ei ole päähenkilöitä, vaan kertoja lähinnä kuvailee tapahtumia ja puhuu yhdestä ihmisestä kerrallaan hyvin lyhyen aikaa, siirtyen nopeasti ihmisestä toiseen. Vuillard on selvästi tutkinut aihetta todella tarkasti ja kaikki henkilöt, jotka hän mainitsee nimeltä, ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Henkilöitä, joita yleensä kutsutaan vain "väkijoukoksi".

Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut historialliseksi tietokirjaksi, se olisi ollut suhteellisen kuiva: vain luettelo nimistä ja ammateista, sillä eihän näistä ihmisistä lopulta juuri muuta tiedetä. Mutta romaanimuoto antaa niin paljon vapautta, että Vuillard pystyy antamaan väkijoukolle kasvot ja yksilöllisyyden.

Kirja oli sen verran erikoinen lukukokemus, että jos se olisi ollut kovinkaan paljon pitempi, niin varmaan tähän olisi kyllästynyt. Mutta nyt kun se on näin lyhyt, niin sitä luki ilolla.

Bea Uusman Expeditionen: Min kärlekshistoria (2013, suom. nimellä Naparetki, kääntäjä Petri Stenman, Like 2015) puolestaan seikkailee autofiktion ja tietokirjallisuuden rajamailla. Kirjan keskipisteessä on vuoden 1897 insinööri Andréen johtama tuhoon tuomittu yritys löytää Pohjoisnapa vetypallon avulla. Andréen retkikunta oli varsin huonosti valmistautunut reissuun, ja tämä kirja naurattikin monessa kohdassa kun Uusma kuvaa retkikunnan ylioptimismia. Koko reissun piti kestää vain viisi päivää: se päättyi kuukausien napavaelluksen jälkeen koko retkikunnan kuolemaan.

Mutta mihin Andrée ja kumppanit lopulta oikein kuolivat? Tämä on mysteeri, jota kukaan ei ole selvittänyt, vaikka teorioita on kyllä piisannut. Retkikunnan kohtalo ei jätä Uusmaa rauhaan, ja hän päättää itse selvittää arvoituksen. Hän on omalta osaltaan yhtä huonosti valmistautunut tehtäväänsä kuin Andréen retkikunta: hän ei ole koulutukseltaan historioitsija tai antropologi, vaan kuvittaja joka opiskelee lääkäriksi. Mutta hän ei anna periksi, ja lukija saa seurata hänen päähänpinttymänsä muuttumista täydeksi pakkomielteeksi.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja tarina imaisee mukaansa. Naparetkitarinoita on myös aina mukava lukea keskellä talvea, kun itse saa olla lämpöisessä kodissa kahvikuppi kädessä. Siinä oppii olemaan kiitollinen tästä kaikesta sivilisaatiosta, jonka ansiosta ei tarvitse olla jäätymässä keskellä lumisadetta.