Eteläisen Afrikan menestystarina (Botswana - Afrikan timantti)

Afrikan maiden hyvinvointimittareiden lukeminen on yleensä aika masentavaa - yhdellä poikkeuksella. Oli kyse sitten korruptiosta, demokratian tasosta tai vaikka BKT:stä per capita, Botswana erottuu kirkkaasti melkein kaikista muista Afrikan maista. Itse asiassa Botswana hakkaisi kaikilla näillä mittareilla aika monta EU-maatakin! 

Tämä kaikki on vielä hämmentävämpää, kun ottaa huomioon, että Botswana on sisämaavaltio jossa on valtavat timanttikaivokset. Luonnonvarat, etenkin timantit, ovat perinteisesti kirous, kuten vaikka läheinen Kongon demokraattinen tasavalta osoittaa. Sisämaavaltiollekaan ei Afrikassa yleensä käy kovin hyvin, kuten huomaamme vaikka Keski-Afrikan tasavallasta tai Tsadista. Joten mikä ihme on Botswanan salaisuus? 

Selvittääkseni sen luin Pekka Peltolan kirjan Botswana - Afrikan timantti (Into 2017). Valitettavasti täytyy heti alkuun sanoa, että tämä oli virhe: kirja on nimittäin aika kehno. Minulle tuli vahvasti mieleen Rauhankone, sillä kirja on lähes yhtä sekava. Tässä on sivutolkulla tekstiä Peltolan omista kokemuksista kiertäessään Botswanaa. Sellainen voisi olla ihan mielenkiintoista, mikäli näitä kokemuksia käytettäisiin journalistisen tietokirjan tyyliin mikroesimerkkeinä laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä, vähän samaan tapaan kuin pari vuotta sitten lukemassani kirjassa Vastaus on Intia. Harmi kyllä Peltola ei suurimmaksi osaksi kytke näitä kokemuksia oikein mihinkään, joten isot osat kirjasta ovat tylsää matkapäiväkirjaa. Luinkin tätä kirjaa aika levottomasti, hyppien turhilta vaikuttavien osuuksien ohi, pysähtyen tiukemman faktan kohdalla. 

Onneksi kirjassa tosiaan on myös selkeitä faktaosuuksia, joten jonkun verran tästä sentään sai irti. Botswanan menestyksen salaisuus tuntuisi olevan sarjassa onnenpotkuja. Botswana ei ikinä ollut varsinainen siirtomaa, vaan Britannian protektoraatti. 1800-luvun lopussa kolme kgosia (joka on jotain kuninkaan ja heimopäällikön välistä) huomasivat Cecil Rhodesin katselevan Bechuanamaata (kuten aluetta silloin kutsuttiin) päin huolestuttava kiilto silmissään. Kgosit tiesivät, että mikäli Rhodes saa alueen haltuunsa, käy alkuperäisille asukkaille yhtä kehnosti kuin Rhodesiassa ja Etelä-Afrikassa oli käynyt. Siksi nämä kolme lähtivät Lontooseen anomaan Britannialta suojelusta. 

Brittipoliitikot olivat aluksi kylmäkiskoisia, mutta kgosien sinnikkään mediakampanjan ansiosta Englannin kansa kääntyi heidän puolelleen, ja koska Rhodes ei tähän aikaan ollut enää oikein suosiossa muutenkaan, poliitikot päättivät lopulta antaa Bechuanamaalle kruunun protektoraatin aseman. Alue oli osa britti-imperiumia, mutta sitä ei sulautettu Rhodesiaan eikä Etelä-Afrikkaan. Koska Bechuanamaa oli köyhä sisämaa-alue, ei se kiinnostanut imperiumia mitenkään suuresti, joten se jätettiin suhteellisesti ottaen aika rauhaan. Tämä oli ensimmäinen onnenpotku. 

Toinen onnenpotku oli maan ensimmäinen presidentti Seretse Khama. Hänestä tuli kgosi neljävuotiaana, mutta käytännössä hänen setänsä Tshekedi hallitsi hänen puolestaan. Seretse kävi kouluja Lontoossa ja meni naimisiin englantilaisen naisen kanssa. Tämä seka-avioliitto kuohutti mieliä sekä Englannissa että Bechuanamaassa, ja Tshedeki ei enää halunnut Seretsen tulevan kgosiksi. Seurasi monimutkainen valtakamppailu, jossa tuhannet heimon jäsenet äänestivät useaan kertaan asiasta, mutta lopulta heimo kääntyi Seretsen puolelle. Tshedeki tyytyi päätökseen ja luopui kruunusta. Tässä tuli asetettua hyviä ennakkotapauksia: kansa äänesti johtajan, ja hävinnyt johtaja luopui valtavaateistaan mukisematta. 

Botswanassa presidentin valtakausi on asetettu enintään kymmeneen vuoteen, ja tätä lakia on myös noudatettu: viimeksi vuonna 2018 presidentti astui syrjään, kun kymmenen vuotta tuli täyteen - vaikka kyseessä oli Ian Khama, Seretsen poika, joka olisi varmasti voinut käyttää isänsä sankarimainetta hyväkseen pysyäkseen kiinni vallan kahvassa vielä pidempään. 

Seretse pyrki saamaan Bechuanamaan itsenäiseksi, mutta tämä kamppailu käytiin täysin diplomaattisesti, ei aseellisesti. Niinpä kun britti-imperiumi lopulta antoi maalle itsenäisyyden, ei valtaan nousseet vapaustaistelijat vaan juristit ja poliitikot. Ja koska presidentti oli naimisissa valkoisen naisen kanssa, ei rotukysymys leimahtanut maassa liekkeihin itsenäisyyden jälkeen. Päinvastoin nuori Botswanan tasavalta suorastaan kutsui virkakoneistonsa osaksi valkoisia entisiä byrokraatteja naapurimaista, jotka olivat saaneet kenkää näiden naapureiden itsenäistyttyä ja heittäessä valkoiset pois viroista. Täten Botswana sai pätevän koulutetun virkamieskunnan yllättävän helposti. 

Sitten tuli kolmas onnenpotku: maasta löytyi timantteja juuri oikeaan aikaan. Jos timantit olisivat löytyneet jo siirtomaa-aikana, olisivat britit ottaneet maan paljon tiukempaan liekaan. Ensimmäiset ja isoimmat löydöt tehtiin Seretse Khaman heimon alueelta, jolloin Khama osoitti sellaista valtiomiesviisautta, jota harvoin nähdään: hän määräsi, että kaikki luonnonvarat ovat valtion omaisuutta, ei heimojen. Tällä hän vältti heimojen keskinäiset riidat ja kiistat, vaikka suututtikin monia omasta heimostaan. Presidentti ei poikkeuksellisesti myöskään vetänyt timanttirahoja omiin taskuihinsa tai käyttänyt niitä poliittisten liittolaistensa lihottamiseen, vaan rahat säätiöitiin Norjan malliin, toimimaan puskurina huonoina aikoina ja rahoittamaan maan erilaisia sosiaalipoliittisia ohjelmia. 

Neljäs ja hankalimmin määriteltävä asia on maassa vallinnut perinne kyläneuvostojen vallasta ja lainkuuliaisuudesta. Botswanassa kgosit eivät ole olleet itsevaltiaita, vaan heidänkin pitää totella kyläneuvoston määräyksiä, ja näissä neuvostoissa kaikilla kylän miehillä on äänivalta. Tämä proto-demokratia auttoi siirtymää varsinaiseen demokratiaan. Aluksi Khama yritti korvata kyläneuvostot keskusjohtoisemmalla byrokratialla, mutta lopulta neuvostot osoittautuivat oikein hyödyllisiksi ja toimiviksi paikallisdemokratian kannalta - vaikka niissä naisilla ei olekaan äänivaltaa, mikä on selvä puute. 

Botswanassa oikeuslaitos on oikeasti riippumaton. Tämä on selvästi todella tärkeä asia maan kuin maan kehityksen kannalta. Why Nations Fail korosti instituutioiden merkitystä ja siinäkin mainittiin Botswana kirkkaana esimerkkinä tästä periaatteesta. Kun oikeuslaitos on riippumaton, niin lakiin voi luottaa. Se tuo jatkuvuutta ja turvallisuutta. Peltola kertoo tapauksesta, jossa yksi heimopäällikkö oli hämärillä yritysjärjestelyillä kaapannut suuren osan heimon omaisuutta itselleen. Tyypillinen tapaus Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, voisi ajatella - paitsi että oikeus määräsi tämän järjestelyn laittomaksi ja palautti omaisuuden taas heimolle. 

Botswanalla on toki myös ongelmia. HIV-epidemia iski maahan poikkeuksellisen rajusti, ja se riivaa maata edelleen. Epätasa-arvo on valtavaa, ja vaikka erilaiset sosiaaliohjelmat torjuvat absoluuttista köyhyyttä, on maassa kuitenkin paljon työttömiä ja köyhää kansaa. Maan vauraus perustuu timantteihin, mutta kaivokset alkavat köyhtyä ja ehtyvät arvioiden mukaan joskus 30-luvulla. Mitään kunnon suunnitelmaa timanttien jälkeiseen aikaan ei selvästi ainakaan vielä ole. Ja kaivosteollisuus tuo tietenkin mukanaan ekologisia katastrofeja. 

Mutta joka tapauksessa Botswana on menestystarina. Tarina, josta on vähän vaikea löytää mitään selvää opetusta, paitsi sen, että maailma on monimutkainen. Botswanan menestys ei ollut mistään yhdestä asiasta kiinni, vaan monta hyvää asiaa tapahtuivat yhtä aikaa, jotka johtivat terveiden ja toimivien instituutioiden syntyyn. Tämä on ehkä vähän pessimistinen opetus: monen asian pitää onnistua, jotta maa vaurastuu, ja jos yksikin asia menee pieleen, niin huonosti käy.