Syöpäsairaan tekoälytutkija Honkelan kirja sai suuresti mediahuomiota jo ennen ilmestymistään. Tekoälystä puhutaan usein vain negatiivisessa mielessä (koneet vievät työt ja mahdollisesti tuhoavat koko ihmiskunnan jne), joten tekoälyn hyödyntäminen positiivisiin tarkoituksiin kuulosti hyvältä aiheelta.
Valitettavasti Rauhankone on erittäin huono kirja.
Kirjassa on sekä kuvausta tekoälyn ja koneoppimisen potentiaalista rauhan edistämisessä (nimen "rauhankone") että Honkelan muistelua omasta elämästään. Olen lukenut hyviä kirjoja, joissa tällainen jako toimii: omakohtaiset kokemukset toimivat silloin teoreettisempien kohtien elävöittäjinä ja konkretisoijina. Rauhankoneessa nämä osat eivät tue toisiaan. Omaelämäkerralliset kohdat elävät omaa elämäänsä, ilman että niiden ja loppukirjan välillä olisi mainittavaa synergiaa.
Ratkaisun voisi kuitenkin kestää, jos osat olisivat hyviä. Ne vain eivät ole.
Muistelmaosuudet ovat tylsiä ja huonosti kirjoitettuja. Esimerkkinä toimikoon lause Honkelan vaihtarivuoden alkamisesta: "Vuonna 1980 lensin ensin Helsingistä New Yorkiin, sitten New Yorkista Chicagoon ja lopuksi Chicagosta South Bendiin." Yritän keksiä, miksi kukaan sisältäisi tuollaisen lauseen kirjaansa, mutta lyö tyhjää. Ketä tällainen voisi kiinnostaa? Miksi ihmeessä kirjoittaja kuvittelisi, että lukijaa voisi kiinnostaa tuollaiset yksityiskohdat? Miten kustannustoimittaja ei leikannut tätä pois?
Rauhankoneosuudet eivät nekään ole oikein mistään kotoisin. Kirjassa on aivan liikaa naiivia idealismia ja epämääräistä fiilistelyä kunnon sisällön sijaan.
Kirja hyppii aiheesta toiseen, ilmeisesti vähän sen mukaan mitä kirjoittajalle on sattunut mieleen tulemaan. Tulee mielikuva sedästä, joka nojatuolista käsin jaarittelee viisauden sanoina pitämiään latteuksia nuoremmilleen. Tämä muistuttaa
enemmän höpsähtänyttä omakustannetta kuin Gaudeamuksen julkaisemaa kirjaa.
Honkela käyttää toistuvasti rakennetta jossa hän kuvaa jonkin maailmassa olevan ongelman, esim. sen, että ihmiset ovat ennakkoluuloisia. Sitten hän toteaa kappaleen lopussa "Koneet voisivat auttaa tässä". Ja se siitä. Ehkä olen outo, mutta olisin halunnut kuulla vähän tarkemmin, MITEN nuo koneet voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.
Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Honkelan Rauhankone on lähinnä merkitysneuvottelua helpottava tekoäly.
Merkitysneuvottelun käsite on kirjan parasta antia. Käytämme sanoja vähän eri tavalla, ja vaikkapa sana "oikeudenmukaisuus" voi tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. Keskustelun aikana usein käydään jonkintasoista merkitysneuvottelua, jossa pyritään saavuttamaan konsensus käytetyistä sanoista.
Sana-analyysin avulla algoritmit voivat tunnistaa tällaista merkityseroja. Honkela kertoo sivun verran tutkimuksestaan, jossa he tutkimalla USA:n presidenttien puheita havaitsivat, että republikaanit ja demokraatit käyttivät sanaa "terveys" ihan eri tavoilla. Tällainen analyysi voi auttaa ymmärtämään, miksi vaikkapa Obamacare herätti niin omituisen paljon intohimoja ja vastustusta. Kossain vaiheessa tämä analyysi voisi toimia reaaliajassa, jolloin rauhankoneohjelma voisi diskreetisti huomauttaa, ettei sanoma mene perille, koska sinä ja keskustelukumppanisi käytätte joitain olennaisia sanoja eri merkityksissä.
Merkitysneuvotteluista ja niihin liittyvistä algoritmeista olisin mielelläni kuullut paljon enemmänkin, itse asiassa koko kirja olisi saanut käsitellä vain tätä aihetta. Valitettavasti nämä osuudet ohitettiin aivan liian nopeasti. Kuten yllä mainitsin: jenkkipressojen puheen analysoinnista kerrotaan YHDEN sivun verran. Sille olisi voinut helposti omistaa kokonaisen luvun. Mutta kai oli tärkeämpää päästä kertomaan lukijalle, että "Sekä sotimista että terrorismia voidaan pitää ei-toivottua toimintana, jossa kuolee tai loukkaantuu viattomia ihmisiä." Ja että terrorismin kitkeminen on haastavaa! Mutta onneksi koneet voivat auttaa tässä!
Kirjan varsinaisen sisällön olisi saanut tiivistettyä ehkä viiteen-kymmeneen sivuun. Rauhankone on valtava pettymys kirjaksi enkä suosittele sitä kenellekään.
Kommentit
Lähetä kommentti