Siirry pääsisältöön

Rauhankone: tekoälytutkijan testamentti (Timo Honkela)

Syöpäsairaan tekoälytutkija Honkelan kirja sai suuresti mediahuomiota jo ennen ilmestymistään. Tekoälystä puhutaan usein vain negatiivisessa mielessä (koneet vievät työt ja mahdollisesti tuhoavat koko ihmiskunnan jne), joten tekoälyn hyödyntäminen positiivisiin tarkoituksiin kuulosti hyvältä aiheelta.


Valitettavasti Rauhankone on erittäin huono kirja.

Kirjassa on sekä kuvausta tekoälyn ja koneoppimisen potentiaalista rauhan edistämisessä (nimen "rauhankone") että Honkelan muistelua omasta elämästään. Olen lukenut hyviä kirjoja, joissa tällainen jako toimii: omakohtaiset kokemukset toimivat silloin teoreettisempien kohtien elävöittäjinä ja konkretisoijina. Rauhankoneessa nämä osat eivät tue toisiaan. Omaelämäkerralliset kohdat elävät omaa elämäänsä, ilman että niiden ja loppukirjan välillä olisi mainittavaa synergiaa. 

Ratkaisun voisi kuitenkin kestää, jos osat olisivat hyviä. Ne vain eivät ole.

Muistelmaosuudet ovat tylsiä ja huonosti kirjoitettuja. Esimerkkinä toimikoon lause Honkelan vaihtarivuoden alkamisesta: "Vuonna 1980 lensin ensin Helsingistä New Yorkiin, sitten New Yorkista Chicagoon ja lopuksi Chicagosta South Bendiin." Yritän keksiä, miksi kukaan sisältäisi tuollaisen lauseen kirjaansa, mutta lyö tyhjää. Ketä tällainen voisi kiinnostaa? Miksi ihmeessä kirjoittaja kuvittelisi, että lukijaa voisi kiinnostaa tuollaiset yksityiskohdat? Miten kustannustoimittaja ei leikannut tätä pois?

Rauhankoneosuudet eivät nekään ole oikein mistään kotoisin. Kirjassa on aivan liikaa naiivia idealismia ja epämääräistä fiilistelyä kunnon sisällön sijaan. 

Kirja hyppii aiheesta toiseen, ilmeisesti vähän sen mukaan mitä kirjoittajalle on sattunut mieleen tulemaan. Tulee mielikuva sedästä, joka nojatuolista käsin jaarittelee viisauden sanoina pitämiään latteuksia nuoremmilleen. Tämä muistuttaa
enemmän höpsähtänyttä omakustannetta kuin Gaudeamuksen julkaisemaa kirjaa. 

Honkela käyttää toistuvasti rakennetta jossa hän kuvaa jonkin maailmassa olevan ongelman, esim. sen, että ihmiset ovat ennakkoluuloisia. Sitten hän toteaa kappaleen lopussa "Koneet voisivat auttaa tässä". Ja se siitä. Ehkä olen outo, mutta olisin halunnut kuulla vähän tarkemmin, MITEN nuo koneet voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Honkelan  Rauhankone on lähinnä merkitysneuvottelua helpottava tekoäly.
Merkitysneuvottelun käsite on kirjan parasta antia. Käytämme sanoja vähän eri tavalla, ja vaikkapa sana "oikeudenmukaisuus" voi tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. Keskustelun aikana usein käydään jonkintasoista merkitysneuvottelua, jossa pyritään saavuttamaan konsensus käytetyistä sanoista. 

Sana-analyysin avulla algoritmit voivat tunnistaa tällaista merkityseroja. Honkela kertoo sivun verran tutkimuksestaan, jossa he tutkimalla USA:n presidenttien puheita havaitsivat, että republikaanit ja demokraatit käyttivät sanaa "terveys" ihan eri tavoilla. Tällainen analyysi voi auttaa ymmärtämään, miksi vaikkapa Obamacare herätti niin omituisen paljon intohimoja ja vastustusta. Kossain vaiheessa tämä analyysi voisi toimia reaaliajassa, jolloin rauhankoneohjelma voisi diskreetisti huomauttaa, ettei sanoma mene perille, koska sinä ja keskustelukumppanisi käytätte joitain olennaisia sanoja eri merkityksissä.

Merkitysneuvotteluista ja niihin liittyvistä algoritmeista olisin mielelläni kuullut paljon enemmänkin, itse asiassa koko kirja olisi saanut käsitellä vain tätä aihetta. Valitettavasti nämä osuudet ohitettiin aivan liian nopeasti. Kuten yllä mainitsin: jenkkipressojen puheen analysoinnista kerrotaan YHDEN sivun verran. Sille olisi voinut helposti omistaa kokonaisen luvun. Mutta kai oli tärkeämpää päästä kertomaan lukijalle, että "Sekä sotimista että terrorismia voidaan pitää ei-toivottua toimintana, jossa kuolee tai loukkaantuu viattomia ihmisiä." Ja että terrorismin kitkeminen on haastavaa! Mutta onneksi koneet voivat auttaa tässä! 

Kirjan varsinaisen sisällön olisi saanut tiivistettyä ehkä viiteen-kymmeneen sivuun. Rauhankone on valtava pettymys kirjaksi enkä suosittele sitä kenellekään.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...