Siirry pääsisältöön

Kerään vettä ja noudan keksintöjä (Intuitio3)

Olen kiinnostunut erilaisista ajattelun tavoista, ja siksi nappasin kirjastosta mukaan Asta Raamin uuden kirjan Intuitio3 (Otava 2020). Olin kuullut, että Raami on toiminut opettajana Aalto-yliopistossa, joten odotin (neuro)psykologista näkökulmaa intuition eri muotoihin. Sen sijaan kirja onkin erikoinen yhdistelmä asiallista psykologiaa, epämääräistä höttöä ja kvasi-rajatietoa. Se yrittää sanoa jotain, mutta jää hieman epämääräiseksi, mitä. 

Kirja käsittelee intuitiota. Psykologiassa erotetaan yleensä kaksi eri intuition muotoa. Vaistointuitio (Raamin termejä käyttääkseni) on se, kun esimerkiksi osaamme havaita toisen ihmisen tunnetiloja tai sen, että jokin paikka tuntuu vaaralliselta - vaikka emme kummassakaan tapauksessa osaisi sanoa, mikä nimenomainen havainto sai meidät päättelemään näin. Aivot ovat yhdistäneet paljon pieniä havaintoja ja muodostaneet niistä kokonaiskuvan, muttemme ole tietoisia tästä prosessoinnista.

Toinen intuition muoto on asiantuntijaintuitio, josta on kyse, kun vaikkapa taidehistorioitsija tunnistaa taulun väärennökseksi ensisilmäyksellä tai poliisille tulee tunne, ettei epäilty kerro ihan kaikkea. Tässä on kyseessä samanlainen alitajuinen prosessointi kuin vaistointuitiossakin, mutta erona on se, että asiantuntijaintuitio pohjautuu siihen suureen tietomäärään ja kokemukseen, jonka asiantuntija on itselleen vuosien mittaan haalinut.

Mutta kuten kirjan nimestä voi arvata, Raami ei tyydy näihin kahteen intuitioon, vaan häntä kiinnostaa erityisesti kolmas intuition muoto, jonka hän on nimennyt hivenen naurettavasti "superintuitioksi". Raami on haastatellut paljon keksijöitä, ja hän on huomannut, että heidän ideansa eivät synny päättelyn ja loogisen ajattelun avulla, vaan ne tulevat eräänlaisina välähdyksinä, "lamppu syttyy pään yläpuolella"-kokemuksina. Superintuition tilassa ajan ja paikan taju katoaa hetkeksi ja tieto syntyy täysin epätavallisia reittejä pitkin.

Tästä kirjan ongelmat alkavat. Raami yrittää kuvata superintuition tilaa, mutta tässä kohdin teksti muuttuu parhaimmillaankin erittäin epämääräiseksi ja höttöiseksi. Esimerkiksi vaikka kohta, miten superintuitioon voi virittäytyä: "Kaikki uudet alut ovat hauraita. Uusien yhteyksien luominen vaatii vaalimista, turvallista tilaa ja rauhaa. Uudet yhteydet ovat löydettävissä vain herkkyyksien ja yhteystaajuuksien avulla."

"Yhteystaajuuksien"? Tämä on jo aika new age -henkistä. Eikä tämä ole missään tapauksessa pahin esimerkki. Huippukohta huuhaa-osastolla saavutetaan, kun Raami kuvailee superintuition kautta saatavaa tietoa: "Havaintojeni mukaan superintuition kautta meillä on käytössämme kaikkien eri ihmisten, tiedonalojen ja aikakausien tieto. Kuin ihmiskunnan yhteinen taajuus, joka läpäisee fyysisen maailman ja kaikki rajat, tuoden ne yhteen, ihmiskunnan joukkoälyksi." Jos tuosta vaihtaisi "superintuition" kohdalle "Akaasiset Aikakirjat", niin tämä voisi olla suora lainaus teosofien teksteistä.

Eli tämä kirja olisi hyvin helppo ohittaa naurahduksella ja olankohautuksella. Mutta silti - Raami tuntuu tajuavan, kuinka hörhöltä tämä kaikki kuulostaa, muttei hän silti rupea vetämään sanojaan takaisin. Minulle tuli kirjaa lukiessa aika samanlainen tunne kuin lukiessani zen-mestarien lausahduksia. Raami tuntuu yrittävän kuvailla jotain, jolle meillä ei ole kunnon sanoja ja joka ei toimi samalla logiikalla kuin arkijärki. Jotain sellaista, jota on ulkopuolelta vaikea erottaa pelkästä sekoilusta, mutta joka on silti todellinen ilmiö. Oletettavasti juuri siksi Raami puhuu niin paljon keksijöistä - heillä on konkreettista näyttöä siitä, että "superintuitio" on tosiaan tuottanut oikeita oivalluksia, eikä vain huuruisia muka-viisauksia.

Sen takia on sitä suurempi sääli, että tämä kirja tuntuu aivan puolivalmiilta, jos sitäkään. Ensinnäkin kirjassa on huono rakenne: Raami esimerkiksi määrittelee kolme intuitiota vasta kirjan loppupuoliskolla, vaikka hän puhuu niistä jo ihan alkusivuista lähtien. Sen lisäksi kirja on täynnä epämääräistä tekstiä, joka tuntuu luentomuistiinpanoilta. Yleisvaikutelmaksi jää, että tämä on luonnos kirjaksi, joka olisi tarvinnut vielä muutaman rankan editointikierroksen ja paljon lisää lihaa luiden päälle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä